Yksi talousmaailman jumalista, Björn Wahlroos, upporikas kroisos laukoi mielenkiintoisen mielipiteen. Hänen mielestään koko kehitysapu tulisi lopettaa ja kehitysapu varoista kertyvät säästöt tulisi kohdistaa Suomen talouteen. Olisiko kuitenkin järkevämpää luopua ensin herra Wahlroosin ylisuurista tuista, länsimetrosta ja musiikkitalosta? Björn Wahlroos on rikas jo ennestäänkin ja hänen olisi syytä lahjoittaa varojaan niitä oikeasti tarvitseville.
Länsimetro ei varmaankaan ole täysin huono ajatus, mutta herää kysymys, onko sen aika nyt? Onko se juuri nyt tarpeellista, kun hyödyllisempiäkin kohteita on? Espooseen pääsee hyvin kätevästi Helsingistä busseilla ja junilla. Helsingissä on jo entuudestaan Finlandia-talo, varsin hieno ja toimiva rakennus. Ainoa peruste, hatara sellainen, jonka olen kuullut, liittyi Finlandia-talon "kehnohkoon" akustiiikkaan. Mitä järkeä on tällaisessa tuhlailussa? Samaan aikaan, kun sivistyneistö saa uusia tiloja viihdekäyttöön ja pääsee "paremmin" metrolla Espooseen, samaan aikaan Helsingin Kalliossa leipäjonot kasvavat. Noista edellä mainituista ja muista vastaavista hankkeista oltaisiin aivan hyvin voitu säästää ja lahjoittaa ne Suomen vähäosaisille.
Vantaan Tikkurilan ammattikorkeakoulu näyttää hienolta ja elegantilta sisäänkäynnin kohdalta ja sivummaltakin päin katsottuna. Kun taas vaivautuu katsomaan takaseiniä, välähtää silmille rumat,"tägätyt" seinät. Täysin verrattavissa Suomen nykytilaan;
julkisivusta annetaan loistelias kuva samaan aikaan, kun julkisivun takana kurjistutaan.
Kun Suomi ei "pysty" (tajua/halua) auttaa omia vähäosaisiaan, näkyy sama myös maailmalla
hyväntekeväisyystyössä. Suomen viemä kehitysapu kattaa bruttokansantuotteesta noin huikeat 0,5%-0,7%. Eli käytännössä vähän sama, kuin yrittäisi repiä lyhyillä kynsillä kovasta pyöreästä ruisleivästä murun irti ja tästäkin määrästä nuristaan ihan julkisillakin tahoilla.
Maailman maista pienen pieni vähemmistö on vauraista vauraimpia. He hallitsevat maailmantaloutta ja maailmanpolitiikkaa ja heidän ehdoillaan mennään. Vauraimmista vauraimmat, G8 maihin kuuluvat (muun muassa Kanada, Yhdysvallat ja Japani) sanelevat ehdot pääosin. Erityisesti Yhdysvallat, joka hallitsee monikansallisia suuryrityksiä ja pankkeja, joita ovat muun muassa Maailmanpankki ja IMF (International Monetary Fund), pitää itseään yhtenä suurimmista hyväntekijöistä ja siten vaatii keskeisyyttä suurilla areenoilla. Ajattelutapa juontaa juurensa toisesta maailmansodasta ja sen jälkeisistä vuosista, jolloin suuri osa Eurooppaa oli nykyisten kehitysmaiden tasolla.
Tuhotun Euroopan rajalinjat muistuttivat antiikin Rooman rajalinjoja, kun Eurooppa jaettiin toisen maailmansodan voittajien kesken. Yhdysvaltain etupiiriä oli läntinen Eurooppa, kun taas Neuvostoliitto hallitsi itäistä Eurooppaa (Neuvostoblokki). Leirit olivat toisilleen vihamielisiä ja kun Marshall-apu lanseerattiin läntisessä Euroopassa raunioituneiden maiden talouksien korjaamiseksi ja maiden jälleenrakentamiseksi, ei itäisessä Euroopassa nähty tarpeelliseksi liittyä mukaan "imperialistisen" Marshall-avun piiriin.
Marshall-apu luotiin Yhdysvaltain asevoimien kenraalin (myös ulkoministerin) George C Marshallin näkemyksistä. Tavoitteena oli nostaa kehitysmaiden tasolle pommitettu Eurooppa suosta antamalla taloudellista apua ja jälleenrakennusapua. Kun katsomme esimerkiksi nykyistä Saksaa ja erityisesti sen läntistä osaa, joka kuului Marshall-avun piiriin, voimme sanoa, että suunnitelma toimi hyvin ja läntinen Eurooppa palautettiin vauraaksi. Kääntöpuolena oli tosin se, etteivät aiemmin niin mahtavat läntisen Euroopan valtiot olleet enää niin mahtavia, vaan menettivät paljolti asemiaan nykyisen maailman, toistaiseksi ainoalle supervallalle, Yhdysvalloille.
Seuraavaksi maailman huomio kääntyi isäntämaistaan itsenäistyviin maihin, erityisesti Afrikkaan. Toisen maailmansodan aikana viljelty propaganda vapaudesta oli tavoittanut myös kaukaisen Afrikan mantereen. Pian yksi toisensa jälkeen Afrikan valtiot itsenäistyivät ja muun muassa asian raskaiten ottanut entinen siirtomaavalta Ranska joutui muiden muassa sopeutumaan uuteen tilanteeseen. Tilanne oli mielenkiintoinen ja täynnä toivoa. Tulisiko Afrikka haastamaan tulevaisuudessa Yhdysvallat ja Euroopan? Asiassa näyttää käyneen hiukan toisella tavalla ja uuskolonialismi on levittänyt rumia lonkeroitaan ympäri Afrikkaa suurkansallisten yritysten ja pankkien valloittaessa alaa.
Itsenäistyneissä maissa puhkesi sotia ja vallankaappauksia, jotka ajoivat maanosan kurjuuden tielle. Esimerkiksi Belgiasta itsenäistyneessä nykyisessä Kongon demokraattisessa tasavallassa vaaleilla valittu pääministeri Patrice Lumumba syrjäytettiin Joseph-Désiré Mobutu (Mobutu Sese Seko) johdolla ja Yhdysvaltain CIA:n tuella. Diktaattori Mobutu Sese Seko ajoi maansa kurjuuteen ja sotien pyörteisiin.
Toinen surullinen esimerkki on Zimbabwe (entinen Rhodesia), jossa Robert Mugaben johdolla alkuperäisasukkaat kukistivat valkoisen rasistisen hallinnon. Hienolta johtajalta vaikuttanut Mugabe korruptoitui pian ja hänen valtakaudellaan muun muassa Zimbabwen valkoiselta väestöltä vallattiin maat ja maita hoitamaan värvättiin lähinnä Mugaben lähipiiriin kuuluvia, joilla ei ollut mitään käsitystä maanviljelystä. Nykyisin kurjistuneen Zimbawen talous on kuralla ja inflaatio maailman suurin, ja kansa kärsii kun taas samaan aikaan itsevaltainen johtaja viettää lähipiireineen ylellistä elämää.
Afrikan mailla kävi siis huono tuuri johtajiensa suhteen. Huonojen johtajien valtaannousuun vaikutti paljolti myös kylmä sota ja Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kamppailu etupiireistä, eri kiistaosapuolien tukemisesta ja taloudellisista intresseistä. Suunnilleen samoihin aikoihin. kun hullut johtajat aloittivat kansansa kurjistamisen, aloitettiin kehitysavun vieminen Afrikkaan. Nykyisin paljolti heitetään katkeraa herjaa siitä, kuinka aikoinaan "suomalaisten lähettämät traktorit on jätetty pelloille ruostumaan". Lisäksi kritisoidaan sitä, kuinka kehitysapuvarat päätyvät ylellistä elämää viettävien diktaattoreiden käsiin. Kehitysavussa tosiaan lähdettiin ikään kuin soitellen sotaan. Apua ei mitenkään valvottu ja suomalaisten tapauksesta puhuttaessa oletettiin automaattisesti, että väestö oppisi heti käyttämään ennennäkemättömiä koneita. Apu oli pääosin riittämätöntä (nykyäänkin parantamisen varaa on paljon) ja huonosti hoidettua. Pöyristyttävää on myös, että kehitysavun antajat odottavat hyötyvänsä
"hyväntekeväisyydestään" ja mahdollisimman pian.
Aikoinaan IMF lainasi suuria summia Afrikan maille, joissa diktaattorit pitivät valtaa käsissään. Lainarahojen käytöstä ei ollut käytännössä minkäänlaisia ehtoja ja niinpä todellisuudesta vieraantuneet johtajat käyttivät lainavaroja pääasiassa omiin sotilaallisiin hankkeisiinsa. Suuruudenhullujen johtajien väistyessä ja jätettyä maansa kurjuuteen, ovat monikansalliset pankit peräämässä saataviaan takaisin konkurssikypsiltä mailta. Jos saatavia ei kuulu, ehtona on suurkansallisten pankkien ja yritysten vaikutusvallan lisääminen kyseisissä maissa, joka siten vähentää maiden omaa päätösvaltaa. Tätä kutsutaan uuskolonialismiksi, jolla myös entiset siirtomaavallat pyrkivät pitämään entisiä hallittaviaan talutusnuorassa.
Puhutaan velkojen anteeksiannosta ja velkojen mitätöimisistä. Voidaanko kuitenkaan puhua mistään veloista, kun kyseessä on manner, jota muun muassa Ranska, Iso-Britannia ja Belgia
riistivät siirtomaakausina? Voidaanko puhua veloista, kun Afrikka ryöstettiin, raiskattiin ja siten myös kylvettiin simenet nykyisille ongelmille (monia toisilleen vihamielisiä heimoja tungettiin toistensa kanssa samoihin, keinotekoisiin valtioihin)? Puheet "veloista" tulisi lopettaa. Eivät ne mitään velkoja ole. Eurooppa on velkaa Afrikalle historiallisista vääryyksistä. Kenties näillä puheilla ja velkakierteillä halutaankin estää Afrikan nousu taloudelliseksi mahtitekijäksi ja haastajaksi nykyisille vaikuttajille.
Mutta totta on myös se että afrikkalaisten on loppupeleissä autettava itse itseään. Yhdysvaltain presidentti, Barack Obamakin huomautti tästä. Ja kehitystä onkin tapahtunut, muun muassa Etelä-Afrikassa ja Botswanassa, joissa kaivostoiminta pelaa hyvin. Lisäksi tulevaisuudessa esimerkiksi Ghanalta (kultakaivokset ja kaakaoviljelmät), Egyptiltä (pohjoinen Afrikka on kokonaisuudessaan vahvemmilla verrattuna eteläisempään osaan), Kenialta (muun muassa matkailu + itäisen Afrikan suurin talous), Kamerunilta (maatalous) ja Ruandalta (naisten aseman parantuminen) voidaan odottaa suurta taloudellista kehitystä ja nousua.
Ennen kuin Afrikka tulevaisuudessa nousee muun muassa Euroopan, Yhdysvaltojen ja Kiinan rinnalle, on auttaminen velvollisuutemme. Maahanmuuttokriitikot sanovat usein, etteivät Afrikan ongelmat ole meidän ongelmiamme. Entäpä jos Suomea ei oltaisi ollenkaan tuettu sota-aikoina ja kylmän sodan kaudella? Suomi ei varmastikaan nauttisi nykyisenlaisista vaurauksistaan, vaikka vauraiden joukkoon kuuluisikin. On myös huomattava, että Suomesta on tulossa oman kehitysapunsa suurin vastaanottaja, jolloin Suomi saisi korvauksia esimerkiksi niistä kuluista, jotka aiheutuvat poiskäännytetyistä maahanpyrkijöistä. Onko Suomi siis oikeutetumpi saamaan kehitysapua, vaikka ei nykyisen vaurautensa tähden täyttäisikään kehitysmaan kriteerejä?
Kauhistellaan myös kovaan ääneen suurien kehitysapuvarojen hukkaan heittämisestä.
Ensinnäkään ei todellakaan voida puhua ainakaan liian suuresta määrästä. Kun kyseessä on noin 0,5-0,7% valtion menoista, (leivänmurunen) ei voida olettaa, että Suomen talous siihen kaatuisi, Etenkään nyt, kun apua on saksittu ja tullaan yhä saksimaan.
Toisekseen ei voida puhua täysin hukkaan heittämisestä. Muun muassa HIV-tartuntoja ollaan vähennetty muun muassa Ugandassa, uusia koulutiloja ollaan saatu käyttöön Tansaniassa ja velkahelpotusten jälkeen esimerkiksi Ugandassa yhä useammat saavat puhdasta vettä.
Vaikutukset näyttävät nopeasti katsottuna vähäisiltä, mutta pidemmällä tähtäimellä niillä voi olla arvaamattoman suuria vaikutuksia Afrikan kehittymiselle. HIV-kuolemien vähentyminen ja puhtaan veden saaminen on edellytys normaalille elämälle ja normaali elämä on edellytyksenä menestykselle. Koulutilojen lisääntyminen nostaa opiskelun motivaatiota ja tehoa, joka on edellytys menestymiselle elämässä.
Kehitysapua ei siis suinkaan tule lopettaa (luovutaan mieluummin Wahlroosin tuista ynnä muista turhuuksista), vaan päin vastoin lisätä ja sen valvomista ja kohdentamista tehostaa, jotta saatavat menevät oikeisiin osoitteisiin. Toisekseen kehitysavun ei tule olla alentavaa. Sen ei toisin sanoen tule perustua vain humanitääriseen hätäapuun vaan myös talouksien kehittämiseen ja yhteiskuntien jälleenrakentamiseen (Kiina on tämän älynnyt). Marshall-avulla läntinen Eurooppa saatiin vauraaksi, joten vastaavanlainen apu jossakin toisessa muodossa voisi olla toimiva myös Afrikan tapauksessa.
Kolmanneksi, tulevaisuus on lopulta kansojen omissa käsissä. Ja muutoksen tuulet puhaltelevatkin jo edellä mainituissa maissa. On vain kaikkien etu, että Afrikka saadaan vaikuttajaksi isoille pelikentille. Kenties nuori sukupolvi on oppinut isiensä virheistä.
Ps: Rasistin logiikka: ulkomaalaista on vihattava, teki hän mitä hyvänsä. Jos hän tekee työtä ja on charmantti, hän vie suomalaisten työt ja naiset. Jos hän on työtön, hän on sossupummi ja rikollinen raiskaaja.
Länsimetro ei varmaankaan ole täysin huono ajatus, mutta herää kysymys, onko sen aika nyt? Onko se juuri nyt tarpeellista, kun hyödyllisempiäkin kohteita on? Espooseen pääsee hyvin kätevästi Helsingistä busseilla ja junilla. Helsingissä on jo entuudestaan Finlandia-talo, varsin hieno ja toimiva rakennus. Ainoa peruste, hatara sellainen, jonka olen kuullut, liittyi Finlandia-talon "kehnohkoon" akustiiikkaan. Mitä järkeä on tällaisessa tuhlailussa? Samaan aikaan, kun sivistyneistö saa uusia tiloja viihdekäyttöön ja pääsee "paremmin" metrolla Espooseen, samaan aikaan Helsingin Kalliossa leipäjonot kasvavat. Noista edellä mainituista ja muista vastaavista hankkeista oltaisiin aivan hyvin voitu säästää ja lahjoittaa ne Suomen vähäosaisille.
Vantaan Tikkurilan ammattikorkeakoulu näyttää hienolta ja elegantilta sisäänkäynnin kohdalta ja sivummaltakin päin katsottuna. Kun taas vaivautuu katsomaan takaseiniä, välähtää silmille rumat,"tägätyt" seinät. Täysin verrattavissa Suomen nykytilaan;
julkisivusta annetaan loistelias kuva samaan aikaan, kun julkisivun takana kurjistutaan.
Kun Suomi ei "pysty" (tajua/halua) auttaa omia vähäosaisiaan, näkyy sama myös maailmalla
hyväntekeväisyystyössä. Suomen viemä kehitysapu kattaa bruttokansantuotteesta noin huikeat 0,5%-0,7%. Eli käytännössä vähän sama, kuin yrittäisi repiä lyhyillä kynsillä kovasta pyöreästä ruisleivästä murun irti ja tästäkin määrästä nuristaan ihan julkisillakin tahoilla.
Maailman maista pienen pieni vähemmistö on vauraista vauraimpia. He hallitsevat maailmantaloutta ja maailmanpolitiikkaa ja heidän ehdoillaan mennään. Vauraimmista vauraimmat, G8 maihin kuuluvat (muun muassa Kanada, Yhdysvallat ja Japani) sanelevat ehdot pääosin. Erityisesti Yhdysvallat, joka hallitsee monikansallisia suuryrityksiä ja pankkeja, joita ovat muun muassa Maailmanpankki ja IMF (International Monetary Fund), pitää itseään yhtenä suurimmista hyväntekijöistä ja siten vaatii keskeisyyttä suurilla areenoilla. Ajattelutapa juontaa juurensa toisesta maailmansodasta ja sen jälkeisistä vuosista, jolloin suuri osa Eurooppaa oli nykyisten kehitysmaiden tasolla.
Tuhotun Euroopan rajalinjat muistuttivat antiikin Rooman rajalinjoja, kun Eurooppa jaettiin toisen maailmansodan voittajien kesken. Yhdysvaltain etupiiriä oli läntinen Eurooppa, kun taas Neuvostoliitto hallitsi itäistä Eurooppaa (Neuvostoblokki). Leirit olivat toisilleen vihamielisiä ja kun Marshall-apu lanseerattiin läntisessä Euroopassa raunioituneiden maiden talouksien korjaamiseksi ja maiden jälleenrakentamiseksi, ei itäisessä Euroopassa nähty tarpeelliseksi liittyä mukaan "imperialistisen" Marshall-avun piiriin.
Marshall-apu luotiin Yhdysvaltain asevoimien kenraalin (myös ulkoministerin) George C Marshallin näkemyksistä. Tavoitteena oli nostaa kehitysmaiden tasolle pommitettu Eurooppa suosta antamalla taloudellista apua ja jälleenrakennusapua. Kun katsomme esimerkiksi nykyistä Saksaa ja erityisesti sen läntistä osaa, joka kuului Marshall-avun piiriin, voimme sanoa, että suunnitelma toimi hyvin ja läntinen Eurooppa palautettiin vauraaksi. Kääntöpuolena oli tosin se, etteivät aiemmin niin mahtavat läntisen Euroopan valtiot olleet enää niin mahtavia, vaan menettivät paljolti asemiaan nykyisen maailman, toistaiseksi ainoalle supervallalle, Yhdysvalloille.
Seuraavaksi maailman huomio kääntyi isäntämaistaan itsenäistyviin maihin, erityisesti Afrikkaan. Toisen maailmansodan aikana viljelty propaganda vapaudesta oli tavoittanut myös kaukaisen Afrikan mantereen. Pian yksi toisensa jälkeen Afrikan valtiot itsenäistyivät ja muun muassa asian raskaiten ottanut entinen siirtomaavalta Ranska joutui muiden muassa sopeutumaan uuteen tilanteeseen. Tilanne oli mielenkiintoinen ja täynnä toivoa. Tulisiko Afrikka haastamaan tulevaisuudessa Yhdysvallat ja Euroopan? Asiassa näyttää käyneen hiukan toisella tavalla ja uuskolonialismi on levittänyt rumia lonkeroitaan ympäri Afrikkaa suurkansallisten yritysten ja pankkien valloittaessa alaa.
Itsenäistyneissä maissa puhkesi sotia ja vallankaappauksia, jotka ajoivat maanosan kurjuuden tielle. Esimerkiksi Belgiasta itsenäistyneessä nykyisessä Kongon demokraattisessa tasavallassa vaaleilla valittu pääministeri Patrice Lumumba syrjäytettiin Joseph-Désiré Mobutu (Mobutu Sese Seko) johdolla ja Yhdysvaltain CIA:n tuella. Diktaattori Mobutu Sese Seko ajoi maansa kurjuuteen ja sotien pyörteisiin.
Toinen surullinen esimerkki on Zimbabwe (entinen Rhodesia), jossa Robert Mugaben johdolla alkuperäisasukkaat kukistivat valkoisen rasistisen hallinnon. Hienolta johtajalta vaikuttanut Mugabe korruptoitui pian ja hänen valtakaudellaan muun muassa Zimbabwen valkoiselta väestöltä vallattiin maat ja maita hoitamaan värvättiin lähinnä Mugaben lähipiiriin kuuluvia, joilla ei ollut mitään käsitystä maanviljelystä. Nykyisin kurjistuneen Zimbawen talous on kuralla ja inflaatio maailman suurin, ja kansa kärsii kun taas samaan aikaan itsevaltainen johtaja viettää lähipiireineen ylellistä elämää.
Afrikan mailla kävi siis huono tuuri johtajiensa suhteen. Huonojen johtajien valtaannousuun vaikutti paljolti myös kylmä sota ja Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kamppailu etupiireistä, eri kiistaosapuolien tukemisesta ja taloudellisista intresseistä. Suunnilleen samoihin aikoihin. kun hullut johtajat aloittivat kansansa kurjistamisen, aloitettiin kehitysavun vieminen Afrikkaan. Nykyisin paljolti heitetään katkeraa herjaa siitä, kuinka aikoinaan "suomalaisten lähettämät traktorit on jätetty pelloille ruostumaan". Lisäksi kritisoidaan sitä, kuinka kehitysapuvarat päätyvät ylellistä elämää viettävien diktaattoreiden käsiin. Kehitysavussa tosiaan lähdettiin ikään kuin soitellen sotaan. Apua ei mitenkään valvottu ja suomalaisten tapauksesta puhuttaessa oletettiin automaattisesti, että väestö oppisi heti käyttämään ennennäkemättömiä koneita. Apu oli pääosin riittämätöntä (nykyäänkin parantamisen varaa on paljon) ja huonosti hoidettua. Pöyristyttävää on myös, että kehitysavun antajat odottavat hyötyvänsä
"hyväntekeväisyydestään" ja mahdollisimman pian.
Aikoinaan IMF lainasi suuria summia Afrikan maille, joissa diktaattorit pitivät valtaa käsissään. Lainarahojen käytöstä ei ollut käytännössä minkäänlaisia ehtoja ja niinpä todellisuudesta vieraantuneet johtajat käyttivät lainavaroja pääasiassa omiin sotilaallisiin hankkeisiinsa. Suuruudenhullujen johtajien väistyessä ja jätettyä maansa kurjuuteen, ovat monikansalliset pankit peräämässä saataviaan takaisin konkurssikypsiltä mailta. Jos saatavia ei kuulu, ehtona on suurkansallisten pankkien ja yritysten vaikutusvallan lisääminen kyseisissä maissa, joka siten vähentää maiden omaa päätösvaltaa. Tätä kutsutaan uuskolonialismiksi, jolla myös entiset siirtomaavallat pyrkivät pitämään entisiä hallittaviaan talutusnuorassa.
Puhutaan velkojen anteeksiannosta ja velkojen mitätöimisistä. Voidaanko kuitenkaan puhua mistään veloista, kun kyseessä on manner, jota muun muassa Ranska, Iso-Britannia ja Belgia
riistivät siirtomaakausina? Voidaanko puhua veloista, kun Afrikka ryöstettiin, raiskattiin ja siten myös kylvettiin simenet nykyisille ongelmille (monia toisilleen vihamielisiä heimoja tungettiin toistensa kanssa samoihin, keinotekoisiin valtioihin)? Puheet "veloista" tulisi lopettaa. Eivät ne mitään velkoja ole. Eurooppa on velkaa Afrikalle historiallisista vääryyksistä. Kenties näillä puheilla ja velkakierteillä halutaankin estää Afrikan nousu taloudelliseksi mahtitekijäksi ja haastajaksi nykyisille vaikuttajille.
Mutta totta on myös se että afrikkalaisten on loppupeleissä autettava itse itseään. Yhdysvaltain presidentti, Barack Obamakin huomautti tästä. Ja kehitystä onkin tapahtunut, muun muassa Etelä-Afrikassa ja Botswanassa, joissa kaivostoiminta pelaa hyvin. Lisäksi tulevaisuudessa esimerkiksi Ghanalta (kultakaivokset ja kaakaoviljelmät), Egyptiltä (pohjoinen Afrikka on kokonaisuudessaan vahvemmilla verrattuna eteläisempään osaan), Kenialta (muun muassa matkailu + itäisen Afrikan suurin talous), Kamerunilta (maatalous) ja Ruandalta (naisten aseman parantuminen) voidaan odottaa suurta taloudellista kehitystä ja nousua.
Ennen kuin Afrikka tulevaisuudessa nousee muun muassa Euroopan, Yhdysvaltojen ja Kiinan rinnalle, on auttaminen velvollisuutemme. Maahanmuuttokriitikot sanovat usein, etteivät Afrikan ongelmat ole meidän ongelmiamme. Entäpä jos Suomea ei oltaisi ollenkaan tuettu sota-aikoina ja kylmän sodan kaudella? Suomi ei varmastikaan nauttisi nykyisenlaisista vaurauksistaan, vaikka vauraiden joukkoon kuuluisikin. On myös huomattava, että Suomesta on tulossa oman kehitysapunsa suurin vastaanottaja, jolloin Suomi saisi korvauksia esimerkiksi niistä kuluista, jotka aiheutuvat poiskäännytetyistä maahanpyrkijöistä. Onko Suomi siis oikeutetumpi saamaan kehitysapua, vaikka ei nykyisen vaurautensa tähden täyttäisikään kehitysmaan kriteerejä?
Kauhistellaan myös kovaan ääneen suurien kehitysapuvarojen hukkaan heittämisestä.
Ensinnäkään ei todellakaan voida puhua ainakaan liian suuresta määrästä. Kun kyseessä on noin 0,5-0,7% valtion menoista, (leivänmurunen) ei voida olettaa, että Suomen talous siihen kaatuisi, Etenkään nyt, kun apua on saksittu ja tullaan yhä saksimaan.
Toisekseen ei voida puhua täysin hukkaan heittämisestä. Muun muassa HIV-tartuntoja ollaan vähennetty muun muassa Ugandassa, uusia koulutiloja ollaan saatu käyttöön Tansaniassa ja velkahelpotusten jälkeen esimerkiksi Ugandassa yhä useammat saavat puhdasta vettä.
Vaikutukset näyttävät nopeasti katsottuna vähäisiltä, mutta pidemmällä tähtäimellä niillä voi olla arvaamattoman suuria vaikutuksia Afrikan kehittymiselle. HIV-kuolemien vähentyminen ja puhtaan veden saaminen on edellytys normaalille elämälle ja normaali elämä on edellytyksenä menestykselle. Koulutilojen lisääntyminen nostaa opiskelun motivaatiota ja tehoa, joka on edellytys menestymiselle elämässä.
Kehitysapua ei siis suinkaan tule lopettaa (luovutaan mieluummin Wahlroosin tuista ynnä muista turhuuksista), vaan päin vastoin lisätä ja sen valvomista ja kohdentamista tehostaa, jotta saatavat menevät oikeisiin osoitteisiin. Toisekseen kehitysavun ei tule olla alentavaa. Sen ei toisin sanoen tule perustua vain humanitääriseen hätäapuun vaan myös talouksien kehittämiseen ja yhteiskuntien jälleenrakentamiseen (Kiina on tämän älynnyt). Marshall-avulla läntinen Eurooppa saatiin vauraaksi, joten vastaavanlainen apu jossakin toisessa muodossa voisi olla toimiva myös Afrikan tapauksessa.
Kolmanneksi, tulevaisuus on lopulta kansojen omissa käsissä. Ja muutoksen tuulet puhaltelevatkin jo edellä mainituissa maissa. On vain kaikkien etu, että Afrikka saadaan vaikuttajaksi isoille pelikentille. Kenties nuori sukupolvi on oppinut isiensä virheistä.
Ps: Rasistin logiikka: ulkomaalaista on vihattava, teki hän mitä hyvänsä. Jos hän tekee työtä ja on charmantti, hän vie suomalaisten työt ja naiset. Jos hän on työtön, hän on sossupummi ja rikollinen raiskaaja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti