Olen viime aikoina pohdiskellut paljon Suomen poliittista linjaa. Onko Suomi vasemmistolainen vai oikeistolainen? Onko Suomi punainen vai valkoinen, vai onko Suomi kenties jossain siellä välimaastossa? Opiskellessani kansanopistossa, heitti eräs kurssikaverini kommentin, jota en kyllä siltä istumalta niellyt. Hänen mukaansa Suomi on hyvin vasemmistolainen verrattuna esimerkiksi erääseen toiseen maahan. Tuhahdin mielessäni kommentille ja pidin sitä liioitteluna ja heitin kyseisen aiheen pois mielestäni pitkäksi ajaksi. Viime aikoina olen jälleen alkanut pohtia kyseistä kommenttia. Aloin myös pohdiskella USA:n taannoisen presidentti George.W.Bushin kiihko-oikeistolaista hallitusta, joka antoi Paavo Lipposen hallituksessa istuneelle ulkoministerille liikanimen "Erkki the Red". Kun tarkemmin pohtii perinteistä hyvinvointivaltiotamme (joka tosin kouristelee kuolintuskissaan, kiitos porvarillismaisten hallitusten ja nykyisen porvarihallituksen) ja valtion perinteistä suurta roolia palveluiden tuottajana, on pakko tunnustaa, että kyllä tämänlainen toimintatapa on aika vasemmalle päin kallistuvaa. Onko Suomi kuitenkaan loppujen lopuksi niin vasemmistolainen, kuin sanotaan ja jos on, niin jatkuuko linja tulevaisuudessa? Onko mahdollisuutena sellainen vaihtoehto, että Suomi palaisi niihin "vanhoihin hyviin aikoihin", jolloin köyhät tiesivät paikkansa?
Ennen 1990-luvun lamaa suomalainen hyvinvointivaltio eli kulta-aikaansa. Suomesta käytännössä poistettiin äärimmäinen köyhyys kokonaan tulonsiirroilla ja takaamalla heikosti toimeentuleville ihmisarvoinen elämä. Hyvinvointivaltio ei ole mikään itsestäänselvyys. Oikeistohallitus on historian saatossa ja nykyaikanakin aina laittanut kapuloita rattaisiin, kun on ollut kysymys tasa-arvosta ja köyhien asemasta. Historia ennen hyvinvointivaltiota on karua luettavaa...
Ennen itsenäisyyden aikaa säätyjen hallitessa ja kurittaessa kansaa, oli Suomi kehitysmaan tasolla. Teollisuus oli kehityksestä huolimatta melkoisen alkeellista. Köyhät hytisivät kurjissa asumuksissaan, kerjäläiset kuljeksivat ympäriinsä pienen lahjoituksen toivossa, kun taas niin sanottu parempi väki vietti loisteliasta elämää. Luulisi tosiaan, että kyseessä olisi jokin "kolmannen maailman" valtio. Kysymyksessä on kuitenkin ihan aikuisten oikeasti suomalainen yhteiskunta, jossa köyhäinhoito oli seurakunnan harteilla. Huutolaisuus oli suuressa huudossa, ruotulaiset pidettiin ruodussa. Ihmiset tiesivät paikkansa aristoteleellisen hyvin.
Eipä tilanne juuri kohentunut itsenäisyyden aikanakaan. Säätyjen ja joidenkin vanhankantaisten käytäntöjen väistyessä näyttämöltä säilyivät asiat pääasiassa ennallaan. Säätyjaon tilalle tuli luokkayhteiskunta; porvarit ja proletariaatti (työväenluokka). Porvarit olivat tietenkin niitä (esimerkiksi tehtaan/maanomistajia), jotka rikastuivat proletariaatin tekemällä työllä ja pitivät tuotantovälineitä hallussaan. Työväestö, jota kuritettiin epäinhimillisillä työajoilla ja surkealla palkalla, alkoi vähitellen kyllästyä kurjuuteensa aloittaen aseellisen kapinan hallitsevaa luokkaa vastaan. Tulevia tapahtumia ollaan kutsuttu milloin punakapinaksi, kansalaissodaksi, vapaussodaksi, sisällissodaksi tai vuoden 1918 sodaksi riippuen, halutaanko kyseisiä tapahtumia kuvata neutraalisti vai subjektiivisesti.
Moni tietää, kuinka sisällissodassa kävi. "Lahtarit" voittivat "punikit", eikä työväestön oloja juurikaan parannettu, pikemminkin päinvastoin. Parempia elinoloja vaatineet työläiset nähtiin lähinnä kapinoivana roskasakkina. Nykyisin tosin tekohurskastellaan, kuinka "sitä tuli tehtyä vääryyttä puolin ja toisin" ja heti perään: "onneksi valkooset voitti notta ei ryssän vallan alle jouruttu". Kapinaan nousseita ja kaikkia kommunistisesta toiminnasta syytettyjä vainottiin ja muilutettiin olan takaa. Hyvinvointia ei pahemmin kiinnostuttu lisäämään, koska toisaalta oikeisto vainosi kommunisteja sekä keskittyi puhumaan patologisesti "kodin, uskonnon ja isänmaan" puolesta. Ilmapiiri oli perin ankea ja korostetun oikeistolainen, johon kuului avoin vihamielisyys kaikkea venäläisyyttä, venäläistä ja punaista toimintaa kohtaan. Olosuhteiden ollessa vihamieliset, silloin vielä aatteistaan oikeasti kiinni pitänyt SDP (Suomen Sosialidemokraattinen Puolue) yritti maltillisesti viedä läpi uudistuksia tuomiten toisaalla kommunismin ja toisella puolen äärioikeistolaisen fasismin. SDP pyrki korostamaan parlamentaarista tietä uudistuksille ja työväestön aseman parannuksille aseellisen kapinan sijasta. Sosialidemokraatteja alettiin kutsua liikanimellä; sosialifasistit, koska heidän katsottiin alistuneen hallintokoneiston rattaisiin yhdessä Maalaisliiton kanssa. Aiemmin (sisällissodan aikana ja jälkeisinä vuosina) vainottu SDP nousi hallituskelpoiseksi.
Sodan jälkeen elettiin naapureina voimistuvan jättiläisen kanssa, joka kyseenalaisesti puuttui Suomen sisäisiin asioihin. Suomi, joka oli enemmän tai vähemmän niin sanottu itäblokin maa, oli velvoitettu asettamaan esimerkiksi Kokoomuksen paitsioon, oikeistolaista linjaa ei hyväksytty. Mielenkiintoista kyllä, myös SDP:hen suhtauduttiin vihamielisesti Neuvostoliiton taholta. SKP (Suomen Kommunistinen Puolue) joutui olemaan paitsiossa päästen tosin joitakin kertoja osallistumaan hallitukseen. Maalaisliitto nautti vallasta Kekkosen neljäsosadiktatuurissa.
Tuona aikana alettiin rakentaa hyvinvointimallia Pekka Kuusen (Alkon entinen pääjohtaja, tutkija ja merkittävä yhteiskuntapoliitikko) ehdotusten pohjalta. Hänen ajatustensa pohjalta luotiin muun muassa tulonsiirrot siten, että myös pienituloisilla ja työttömillä oli oikeus kunnolliseen elämään. 1970-luvulta lähtien hyvinvointivaltiota lähdettiin luomaan. Se olikin hyvinvointivaltion voittokulkua ilmaisine koulutuksineen, toimeentulotukineen, työaikojen lyhentämisineen ja monine muineen. Totta kai tällainen "vasemmistolainen lälläritoiminta" herätti pahaa verta pikkuhiljaa estradille palaavan Kokoomuksen leirissä. Poliittista vääntöä käytiin paljon, jotta kansaa palvelevat uudistukset saatiin läpi. 1990-luvun lama sotki kaiken. Vasemmalle kallistuvan toiminnan jälkeen oikeistolainen aikakausi olisi jälleen alkava SDP:nkin näyttäessä oikeistolaiset karvansa.
Kokoomus, jonka nykyisiä arvoja näyttävät olevan "yritys, kapitalismi ja pääoma", on kunnostautunut erityisen hyvin julkisen sektorin alasajossa. Eivät Esko Aho ja Paavo Lipponenkaan suuriksi kakkosiksi ole jääneet. Erityisesti viimeksimainittu oli tukemassa suuria leikkauksia palveluissa. Talous saatiin kyllä elvytettyä ja kapitalismi iskostettua suomalaiseen talouselämään, mutta hyvinvointivaltion alasajo oli myös alkava. Suomi avasi portit markkinoille ja Suomen Saksa-fetissin tilalle tuli kasvavassa määrin fetissi Pohjois-Amerikkaa kohtaan. Palveluita on alettu keskittää, hyvinvointivaltio on nykyisin hyvinvointiyhteiskunta, jossa Kokoomuksen jyrätessä, Keskustan ja Vihreiden siunatessa ja SDP:n muristessa turvallisen välimatkan päässä, vastuuta on sysätty kansalle. Hyvinvointipalveluiden saajat ovat nyt asiakkaita. Kansaa siis kannustetaan maksamaan yhä enemmän palveluista, joiden kuuluisi olla ihmisen perusoikeuksia sekä hankkimaan muun muassa vakuutuksia, joita esimerkiksi televisiossa mainostetaan tiuhaan tahtiin. Esimerkiksi eläkeiän nostamista vastustavat leimataan hyvinvointiyhteiskunnan vihaajiksi. Pirullisilla suunnitelmilla (mukaan luettuna pakkovieminen EMU:un) kansa saatiin hyväksymään leikkausten tarpeellisuus, eikä silloisesta uudesta nousukaudesta huolimatta leikattuja kohteita ole paikattu ja tuloksia voi käydä katsomassa monissa hoitojonoissa. Tulokset näkyvät myös pahoinvoivien ihmisten epätoivoisissa teoissa. Suomi möi sielunsa kylmille pääomarkkinoille. Ei siinä muuten, vaan millä hinnalla sitä ollaan tehty ja ollaan tekemässä? Suomi ei ole enää pitkään aikaan ollut hyvinvointivaltio, ei edes hyvinvointiyhteiskunta.
Kysymys kuului siis, onko Suomi punainen? Suomi on kenties ajoittain nähnyt punaista ja verrattuna moniin muihin aikakausiin ja maihin, Suomi kallistuu edelleen jonkin verran vasemmalle ilmaisen koulutuksen, korkean verotuksen, lakko-oikeuksien, ammattiyhdistysten ja monien muiden ihmisarvoista elämää tukevien käytäntöjen ansiosta. Nykyisin sanoisin kuitenkin, että Suomi on kuin Vasemmisto OY -yritys, joka vielä porskuttaa ainakin näennäisesti Vasemmiston nimellä, mutta, jonka tuotevalikoimaan kuuluu kasvavassa määrin oikeistolaisia suuntauksia, jotka uhkaavat lopullisesti muuttaa Vasemmisto OY:n perinteitä. Pahimmassa tapauksessa Suomesta ollaan tekemässä liberalistista valtiota, jossa vahvat syövät heikot; köyhät kyykkyyn. Tulevien vaalien lähestyessä Vasemmisto on hampaaton, Vihreät ovat hukassa ja SDP herättää lähinnä säälinsekaista ärsytystä kampanjallaan, joka on varastettu Perussuomalaisilta, kun eivät keksineet muutakaan tällä kuuluisalla idelogioiden hukkaamisen aikakaudella. Tulevissa vaaleissa näyttäisi siis olevan ehdokkaina pitkälti oikeisto äärioikeistolaisine (maahanmuuttokritiikki) äänenpainoineen. Jos tämänkaltaiset idealistit voittavat vaalit, nykytilanne jatkuu, pahenee ja edessä on katkera paluu aikaan ennen hyvinvointivaltiota. Jos edes SKP saisi rivinsä kasaan, tulevaisuus näyttäisi hieman valoisammalta tai edes vaihtoehtoisemmalta. Taitaa näillä näkymin olla toiveajattelua...
Ps: Rasistin logiikka: ulkomaalaista on vihattava, teki hän mitä hyvänsä. Jos hän tekee työtä ja on charmantti, hän vie suomalaisten työt ja naiset. Jos hän on työtön, hän on sossupummi ja rikollinen raiskaaja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti