96. Euroskeptisyydestä

Alkupohdintoja

Keskiviikkona (14.11.2012) yleislakkoiltiin ja tuettiin yleislakkoilijoita ympäri Eurooppaa (enemmän tai vähemmän). Erityisesti eteläisessä Euroopassa yleislakkoihin lähdettiin innostuneina, eikä Pyreneillä, Kreikassa ja Italiassa loukkaantumisilta vältytty. Suomessakin esimerkiksi Kriittinen ay-verkosto ja Jyväskylän torikokous osoittivat omalta osaltaan solidaarisuutta yleislakkoilijoille. Jyväskylässä osoitettiin tukea yleislakkoileville sisarille ja veljille peräti viiden (minä mukaan laskettuna) ihmisen voimin. Helsingissä taas Talvivaaran vastainen mielenosoitus oli suurempana mielenkiinnon kohteena, kuin Euroopan yleislakko. Se on toisaalta hyvä asia. On hienoa, että paikalliset ongelmat kiinnostavat. Talvivaarasta puhuttaessa on myös mielenkiintoista havaita, kuinka helsinkiläisiä tuntuu kiinnostavan Talvivaaran luonnonvastainen toiminta kovastikin, kun taas paikallisia ei juuri ollenkaan. On ne sotkamolaiset ja kainuulaiset ylipäätään aika kovia. Mikään ei tunnu heitä liikuttavan. Itkettäisiköhän heitä enemmän Talvivaaran kaivoksen lopullinen sulkeminen, kuin paikallisen luonnon tuhoutuminen? Työllisyys vaikka sitten ympäristön kustannuksella?

Kadulla seisoskellessa tuli myös mielenkiintoisella tavalla esille se, kuinka joillakin ihmisillä tuntuvat menevän käsitteet ja käsitykset joistakin asioista sekaisin. Jyväskylän torikokouslaisia ja Kriittisen ay-verkon edustajia tultiin esimerkiksi syyttelemään suomalaisten rahojen tuhlailusta. Luultiin siis, että mielenosoittajat olivat sitä samaa sakkia, joka kannatti pankkien tukemisia. Pääsanoma tuli kuitenkin aika lailla selväksi; "ekaksi tulisi hoitaa suomalaisten asiat kuntoon". Ei siis saisi osoittaa minkäänlaista solidaarisuutta muille (äärimmäinen vastakohta joka suuntaan poukkoilevalle maailmanhalaamiselle). Tuonkaltainen ajattelu on mielestäni sitä poteroitumista (sana, jota kokoomuslaiset ja niin sanotut Kokoomuksen vastavoimat viljelevät laajalti), jota en ymmärrä, kuten en ymmärrä myöskään sitä ajatusta, jonka mukaan nykyisin kaikenlainen paikallisuus ja kansallisvaltioajattelu on impivaaralaista ja edustaa äärioikeistolaista ajattelua. Jospa paikallisuus ja kansainvälisyys kuitenkin tukisivat toisiaan? Muistakaa Occupy, muistakaa M15, muistakaa pohjoisen Afrikan kumoukset! Ei ole hyvä myöskään täysin eristäytyä ulkomaailmasta omiin poteroihin.

Kyllä joitakin ihmisiä kuitenkin tuntui aidosti kiinnostavan, mistä hommasta oli kysymys. Eräskin rouvashenkilö halusi keskustella pitkään. Välillä ihmiset ottivat vastaan esitteitä (eurooppalaiseen yleislakkoon liittyen), toiset eivät. Aluksi hämmästelin osallistujien pientä määrää. Lopulta kuitenkin ymmärsin syyn. Asiasta oli ymmärtääkseni jonkin verran informoitu, mutta ei kyllä tunnuttu pitävän samalla lailla meteliä, kuin muualla. Ollessani eräiden järjestöjen sähköpostilistalla ja hieman seuraillessani kyseisten järjestöjen toimintaa Suomessa, on eräs käsitys vahvistunut. Kaikkia tuntuu kiinnostavan vain se oma juttu. Kehitellään juttuja pienen piirin kesken. Ollaan mukana, mutta ei osallistuta aktiivisesti. Touhu jääkin vain muutamien aktiivien harteille, jotka lopulta väsähtävät työn määrään. Kenties aktivismi on vielä hakemassa muotoaan. Kaikkea pitää kuitenkin kokeilla, jotta lopulta nähdään, mikä toimii.

Oli tosin hienoa huomata, että erästä vasemmistonuorta tuntui kiinnostavan kyseinen solidaarisuus -kampanja. Toivottavasti lähitulevaisuudessa osoitettaisiin mieltä ainakin torikokouslaisten, vasemmistonuorten, vasemmistoliittolaisten ja skpläisten kanssa. Suunnitelmaa on toki hiottava ja päämäärää kirkastettava. Samaa suosittelen myös eteläeurooppalaisille. Hienoa, että tässä vaiheessa edes eteläisessä Euroopassa ollaan aktiivisia. Ilman selvää suunnitelmaa, päämäärää ja yhtenäisiä rivejä vastarinta kuitenkin helposti hajoaa. Jotenkin myös tuntuu välillä siltä, että siellä valtaistuimilla istuvat räkäisesti käkättävät keisari palpatinet ovat laskeneet kaiken etukäteen ("everything is proceeding as I have foreseen"). Mistä me loppujen lopuksi tiedämme, minkälaisia "Plattin lisälausekkeita" meidän päänmenoksemme ollaan kehitelty ja vielä kehitellään?

Euroskeptisyydestä

Alkulöpinöiden jälkeen päästäänkin sitten varsinaiseen asiaan. Olen tosiaan aiemmin kirjoittanut tämän euroskeptisen tekstin esseen muodossa opiskeluihini liittyen (aiheena oli pohtia, "mitä ongelmia kriitikot ovat nähneet liittyvän jälkikansalliseen kansalaisuuteen esimerkiksi EU:n kaltaisissa poliittisissa yhteisöissä").  Pyrin myös samalla vastaamaan kysymykseen: miksi olen euroskeptinen? 


EU ollaan esitetty eräänlaiseksi menestystarinaksi monella eri tavalla. EU:ta ollaan kehuttu rauhan säilyttämisestä Länsi-Euroopassa natsi-Saksan romahdettua ja kohtalaisen rauhan säilyttämisestä Itä-Euroopassa Neuvostoliiton romahdettua. EU:n edeltäjä, EEC loi edellytykset Saksan ja Ranskan väliselle (ja sitä kautta käytännössä koko ”Euroopan” käsittävälle) rauhalle. Voidaan puhua eräänlaisesta Pax Romanasta (paremminkin Pax Bruxellae), kultaisesta rauhan ajasta, jolloin suurempia sotia ei olla käyty. Entisen Jugoslavian hajoamissodat ovat toki tuoneet poikkeuksen tähän sääntöön. Nykyisin kuitenkin jopa Balkan on rauhoittunut (ainakin päällisin puolin) ja EU on laajentunut Itä-Eurooppaan viime vuosikymmenellä. Muun muassa Serbia on parhaansa mukaan tehnyt parannuksia ja pyrkinyt täyttämään EU:n vaatimuksia

muun muassa sotarikollisten kiinniotoissa. Syistä vähäisempinä ei siis varmastikaan voida pitää halua olla EU-kelpoinen. EU on siten ainakin joiltakin osin toiminut eräänlaisena suunnannäyttäjänä ja siten myös rauhan laajentajana kyseisellä alueella.

EU:ta ollaan myös kiitelty esimerkiksi taloudellisen vaurauden ja vakauden (erityisesti valuuttapolitiikan vakauden) edistämisestä, josta esimerkiksi 1990-luvun lamasta kärsinyt Suomi katsoo hyötyneensä. EU:ta ollaan myös kiitelty matkustusrajoitusten vähentämisestä (esimerkiksi Schengen-sopimus) ja mahdollisuuksista opiskella ja työskennellä muissa maissa (esimerkiksi erilaiset Erasmus-ohjelmat). Toki myös se, että 17:llä EU-maalla on käytössään euro, helpottaa myös maksamista kyseisissä euromaissa. Ei tarvitse vaivata päätä vertailemalla rahayksiköiden arvoa keskenään jne. Hinnat ovat sen sijaan nousseet käsittämättömälle tasolle erityisesti Suomessa.

EU:n olemassaoloa perustellaan myös sillä, että nykyiseen "globaaliin" maailmaan eivät kansallisvaltiot mahdu.

Globalisaatio on ollut muotisana viimeistään 2000-luvun alusta lähtien. Sen ovat huomanneet yhtenäisen Euroopan puolesta liputtavat päättäjät Suomessa ja Brysselissä. Niinpä näin ollen nykyisen ”kolmannen aallon” aikana, globalisaatio- käsitettä hyväksi käyttäen ollaan puhuttu ”Euroopan integraatiosta”, josta voimme havaita esimerkkejä näinä päivinä yhä kasvavassa määrin (puheet liittovaltiosta). Unelmana näyttäisi olevan eräänlainen ”Euroopan Yhdysvallat”.

Puhuttaessa laajemmin globalisaatiosta ja maailmankansalaisuudesta, ollaan vastakkain asetettu ”menneisyyteen tuijottava nationalismi” ja ”eteenpäin katsova, vapaasti hengittävä globalisaatio”. David Held ja Anthony McGrew puhuvat kirjassaan (Globalisaatio – Puolesta ja vastaan) "globalisteista" ja "epäilijöistä" . Kansallisvaltioiden nationalismi nähdään vaarallisena eristäytymisenä. Kansallisvaltioiden puolestapuhujille esitetään vasta-argumentiksi esimerkiksi viime vuosisatojen nationalismi, joka monesti ajoi kansat väkivaltaisiin yhteenottoihin.

Hyvin monesti globalisaatiosta, EU:sta ja eurostakin puhuttaessa puhutaan välttämättömyydestä. Valtapuolueet asettavat vastakkain "impivaaralaisen Suomen" ja tulevaisuuteen katsovan, "globaalin Suomen". Tavallisille kansalaisille toistellaan, ettei ”menneisyyteen paluuta ole” ja uskotellaan, että tavalliset kansalaiset hyötyvät globalisaation ja EU:n tuomista eduista muun muassa lisääntyvinä työpaikkoina ja vähäisinä matkustusrajoituksina. Tämän lisäksi puhutaan tietenkin myös talouskasvusta, vakaasta valuutasta ja taloudellisen vaurauden lisääntymisestä. Erityisesti poliittisessa retoriikassa onkin tullut tavaksi puhua EU:sta ja globalisaatiosta välttämättömyytenä, peruuttamattomana valintana. EU:ta ja globalisaatiota puolustamaan ollaan valjastettu monenlaisia tahoja; poliitikkojen lisäksi ”eteenpäinkatsomisen” puolesta puhuvat myös talouden asiantuntijat ja tietyt kulttuurialan vaikuttajat. He puhuvat globalisaation ja Euroopan integraation puolesta ”impivaaralaista”, ”protektionistista Perus-Suomea” vastaan.

Nykyistä menoa kritisoivat tahot eivät ole purematta nielleet vakuutteluja globalisaatiosta ja Euroopan

unionista. Kriitikot ovat asettaneet vastaavanlaiset puheenvuorot kyseenalaisiksi ja osoittaneet huolensa esimerkiksi kansallisen suvereniteetin puolesta. Kriitikot pelkäävät muun muassa sitä, että kansallisessa mittakaavassa poliittinen suvereniteetti ja demokratia kaventuvat siirryttäessä globalisaation ja erityisesti Euroopan Unionin syvään ytimeen. Esimerkkejä voimme havaita miltei päivittäin. Nyt eurokriisin ollessa päällä ja täydessä käynnissä, ollaan väläytelty puheita esimerkiksi yhteisestä talousunionista  ja allekirjoitettu vakaussopimus, joka vaatii julkisen velan pitämistä kurissa (esim. sivu 3). Muutenkin näyttää siltä, että olemme menossa sellaiseen suuntaan, jossa kansallisvaltiot saavat päättää budjeteistaan ja muista taloudellisista asioista entistä vähemmän, kun vaikeaselkoisiksi kritisioituja direktiivejä tulee Brysselistä lisää. 

Nykyinen meno saa kritiikkiä myös kansalaisyhteiskunnan sivuuttamisesta. Kansalaisyhteiskunnan puolestapuhujien kritiikistä on luettavissa, että niin sanottuun maailmankansalaisuuteen ja euronationalismiin uskovia vaivaa liiallinen optimismi. Kyseessä olevat ”idealistit” eivät ole ottaneet huomioon käytännön asioita. Kysymys kuuluukin, kuinka realistista on mahduttaa kansalaisyhteiskunnan käsite maailmankansalaisuuden käsitteeseen? Kriittiset puheenvuorot ovat tuoneet varsin oikeutetusti esille sen, kuinka vaikeaa esimerkiksi poliittinen osallistuminen tällaisessa yhteiskunnassa olisi. Herää myös kysymys, voidaanko kosmopoliittisessa

ympäristössä puhua enää kansalaisyhteiskunnasta? Minkä maan kansalaisia me olisimme oikeasti globaalissa yhteiskunnassa, jossa yksikään kulttuuri tai taho ei olisi korostamassa omaa identiteettiään?

Kenties tässä yhteydessä rajat tosiaankin koskisivat maapalloa ja käsite ulkomaista siirtyisi käsittämään vieraita planeettoja. Varsin ihanteellinen ajatus. Vaan, kuinka tehdä maapallon yhdistyneestä monimuotoisuudesta realistista käytännössä? Kuinka mahduttaa samaan muottiin kaikki planeettamme ihmiset ja kulttuurit? Kuinka pitää kiinni omasta erilaisuudestaan ja oikeudestaan harjoittaa omaa kulttuuriaan loukkaamatta toisia? Näitä kysymyksiä joudutaan pohtimaan esimerkiksi silloin, kun monikulttuurisessa yhteiskunnassa vietetään uskonnollisiin perinteisiin perustuvia juhlia.

On myös syytä kysyä, miten on mahdollista luoda yhtenäistä maailmaa, kun alueiden ja maanosien yhtenäisyyttäkään ei haluta tunnustaa? Latinalainen Amerikka ja Afrikan manner on täynnä erilaisia kansallisvaltioita. Huolimatta monin paikoin hyvin samanlaisista kulttuureista Afrikan maat ovat käyneet sotia keskenään, eivätkä Latinalaisen Amerikan maatkaan tunne keskenään syvällistä yhteenkuuluvuutta (esimerkkinä Kolumbian ja Nicaraguan kiistat San Andrés -saaresta), vaikka monet samankaltaisuudet tunnustetaan. Vielä hankalampaa on nähdä mitään todellista yhteyttä ”Euroopan” sisällä. Jo pelkkä käsite ”Eurooppa” on käsitteenä ongelmallinen. Eurooppa-käsite on varsin tuore, eikä sitä tiedostettu menneinä vuosisatoina. Mikä on Eurooppaa? Mistä Eurooppa alkaa ja mihin Eurooppa päättyy? Useat hyväksynevät sen käsitteen, että eurooppalais-aasialaiset Venäjä ja Turkki muodostavat tietynlaisen ”rajan” Euroopalle. Tällöin kuitenkin puhutaan vain kulttuurillisista ja uskonnollisista eroista ja unohdetaan se tosiasia, että Eurooppa kuuluu maantieteellisesti Aasian ja Afrikan mantereeseen.

Ollaan myös sanottu, että kosmopolismiin ja EU:n integraatioon uskovat ovat sivuuttaneet erään tärkeän seikan. Kosmopoliittisen eliitin piirissä käsitys kansallisesta identiteetistä haluttaisiin vähätellen jättää taka-alalle. Vastakkain asetetaan jälleen ”impivaaralainen äärinationalismi” ja globalisaatio. Välimuotoja ei tunneta. Nykyisessä globalisaatioretoriikassa ja EU-politiikassa ei oteta huomioon sitä, kuinka tärkeää kansallisvaltioajattelu on monille. Kaikki näkökulmat on otettava huomioon. Ei toisten näkemyksiä voi vain lakaista maton alle.

Unohdetaan myös, että niin sanotun Euroopan historiaan mahtuu lukuisia esimerkkejä epäonnistuneista kokeiluista, joissa eri kansallisuuksia ollaan yritetty mahduttaa samaan valtioon. Surullisin esimerkki tästä lienee entinen Jugoslavia, joka hajosi väkivaltaisten sotien jälkeen useiksi pieniksi valtioiksi. Hajoamissotiin oli

monia syitä. Yhtenä syynä voidaan pitää edesmenneen Slobodan Miloshevichin ”serbikeskeistä politiikkaa”.

Onkin syytä kysyä, kuinka realistista on yhdistää Eurooppa-nimisen alueen kansat,  jotka ovat tunnettuja eripuraisuudestaan ja kulttuurillisesta pätemisestään? Nykyinen Euroopan ”manner” oli vuosisatoja kriisien ja sotien manner. Yhtenäisyyttä ei tunnettu. Vahvemmat mahdit/valtiot (muun muassa Rooma, Frankkien valtakunta, Itävalta-Unkari, Venäjä ja Ottomaanien imperiumi) alistivat valtaansa lukuisia pienempiä kansoja välittämättä juurikaan näiden identiteeteistä (pieniä "myönnytyksiä" lukuun ottamatta). EU:hun uskovilla onkin siis tehtävänä ratkoa se ristiriita, jonka yhtenäisen Euroopan utopia ja yleinen yhteenkuulumattomuuden tunne aiheuttavat. Lisäksi on varmistettava, etteivät tiettyjen alueiden näkemykset muodostu vallitseviksi, kuten nykyisin on valitettavasti käymässä. Kuinka suuret ja vaikutusvaltaiset valtiot, kuten esimerkiksi Saksa, Ranska ja Beneluxmaat saataisiin aidosti kiinnostumaan pienestä Suomesta (muulloinkin, kuin vain silloin, kun tarvitaan rahaa ja batistamaista nyökyttelyä), joka sjaitsee kaukana jo pelkästään EU:n keskusalueelta katsottuna?

Itse näen, että todennäköinen EU-liittovaltio toteutetaan lähinnä vain suurimpien ja vaikutusvaltaisimpien maiden etuja silmällä pitäen. On muistettava, että EU (entinen EEC) muodostui samalla alueella (niin sanottujen kuutosten alueella), jossa syntyi Frankkien valtakunta. Skeptisimmät voisivat sanoa, että koko EU-projekti on silkkaa Brysselin ja ”kuutosten” aluepolitiikkaa, jossa pienempiä maita valloitetaan taloudellisin keinoin ja yhdistetään ”fasistisesti” kuutosten ydintä hyödyttämään.

Vähiten ei kritiikkiä saa myöskään EU:n siirtolaispolitiikka ja uusliberalistinen politiikka. EU:n siirtolaispolitiikka on viimeaikoina tiukentunut. EU on helppo nähdä eräänlaisena linnakkeena, jonka asukkaat saavat liikkua kohtalaisen vapaasti, mutta jonne ulkopuolisilla ei ole mitään asiaa. Schengen-sopimuksen piiriin kuuluvien maiden kansalaiset saavat liikkua melko vapaasti toisiin Schengen-maihin. Tämän lisäksi EU-maissa ollaan pyritty edistämään niin sanottua eurooppalaista opiskelua (opiskelua muissa EU-maissa), kuten myös työn ja pääoman vapaata liikkumista.

Siihen se vapaus sitten pitkälti jääkin. Tiukentuneen siirtolaispolitiikan johdosta esimerkiksi kolmannen maailman maiden pakolaisten on entistä vaikeampaa päästä EU:n alueelle. Tämän lisäksi näyttää pahasti siltä, että EU noudattaa sitä perinteistä esimerkkiä, jonka ansiosta maailmankaupasta ovat hyötyneet pääasiassa vain rikkaat teollisuusmaat kehitysmaiden kärsiessä suurkansallisten yritysten harjoittamasta uuskolonialismista, EU:n suojatulleista ja yleensäkin EU:n CAP-sopimuksesta.

EU:ta on myös kritisoitu pitkälle menneestä uusliberalistisesta politiikasta, jossa hyvinvointivaltiolla ei ole sijaa. EU:n ajama ”moderni sosiaalipolitiikka” (”joka perustuu nousevaan talous- ja sosiaalipolitiikan uuteen suhteeseen”) on helppo nähdä todellisen uusliberalistisen mallin esiintuomisena. Usein kuulee nimittäin sanottavan, ettei "EU:n  sosiaali- ja terveyspoliittisen ajattelun lähtökohtana ole enää kansallisen ja  eurooppalaisen hyvinvointiajattelun suhde, vaan eurooppalaisen hyvinvointiajattelun sovittaminen globaalin kilpailun ja talouden vaatimuksiin” . Kyseinen lainaus on paljonpuhuva, joka myös heijastaa yleistä uusliberalistista retoriikkaa ”harmaata” ja ”aikansa elänyttä”, "rajoittavaa" hyvinvointivaltiota vastaan. Selvääkin selvempää on, että hyvinvointivaltio ei mahdu edes samaan lauseeseen globaalin kilpailun tai talouden vaatimusten kanssa. Sama pätee nykyiseen eurokriisiin (tai vaihtoehtoisesti pankkikriisiin, kuten jotkut sanovat); ”on pakko tehdä leikkauksia, jotta lainat saadaan maksettua ja euro pidettyä vakaana. Julkinen velka on pidettävä kurissa".

Kritiikin eri suuntaukset osuvat mielestäni aika hyvin oikeaan kaikissa tapauksissa. EU-valtioiden itsemääräämisoikeus alkaa olla historiaa, kun säästöjä vaativat markkinat, pankit ja EU:n johtajat ja muut vaikuttavat EU-uskovaiset tahot pyrkivät kontrolloimaan maiden budjetteja ja epäsuorasti vaalituloksia sekä taannoista suunnitelmaa Kreikan kansanäänestyksestä. Viimeistään nyt on myös selvää, että ”yhteistä eurooppalaista identiteettiä” lähdettiin rakentamaan hyvin epävarmalta pohjalta. Viimeisimmän kriisin vallitessa erilaiset kansallismieliset lausunnot ovat nousemassa esiin. Esimerkiksi kreikkalaiset ovat paikoin nostaneet oman kansallisen ylpeytensä jalustalle ja verranneet Merkelin Saksaa Hitlerin Saksaan ,joka on valmiina miehittämään Kreikan, kuten 1940-luvulla ("Greece has retaliated with its own media campaign which has included front-page pictures of the Chancellor, Angela Merkel, dressed as Hitler and claims that Berlin's politicians are behaving like the Nazis who occupied Greece during the Second World War"). Monissa maissa taas kritisoidaan "laiskoja kreikkalaisia". Italian Monti puolestaan kritisoi Saksan pohjoispuolella sijaitsevia maita.

Solidaarisuutta ja ihanteellista eurooppalaista ilmapiiriä saa hakemalla hakea ja tuskinpa sitä silloinkaan on nähtävissä. Eurooppa (hatarana abstraktina käsitteenä) on kenties olemassa, mutta eurooppalaiset loistavat poissaolollaan. Mitä muuta voineekaan odottaa ”mantereelta”, jossa on sodittu viimeksi reilut 13 vuotta sitten? Kuinka sotien repimältä ”maanosalta” (jonka vauraus on pitkälti perua siitä, kun kourallinen imperialistisia maita lähti valloittamaan maailmaa) voi mitään yhtenäisyyttä odottaa? ”Eurooppa” on koostunut pääasiassa alistajista ja alistuvista. Vapaaehtoisuuteen perustuvia unioneita on ”Euroopan” historiassa esiintynyt vain harva se päivä. En näe nykyisessä EU:ssa (jota ”kuutosten” voimin lähdettiin synnyttämään) ja muinaisessa Frankkien valtakunnassa suurtakaan eroa. Suurten maiden edut menevät pienten maiden etujen edelle. 

EU on myös omituinen yhdistelmä byrokraattista protektionismia ja uusliberalistista pankkipolitiikkaa. Toisaalta EU (”Euvosto/Eurostoliitoksikin” haukuttu) ajaa kaikenlaisia direktiivejä ja kehittelee paperiviidakoissaan mitä ihmeellisimpiä säädöksiä. Toisaalta EU:ssa ajetaan ”modernia eurooppalaista hyvinvointia”, jossa julkisen sektorin velka ”pysyy kurissa”. Puhutaan kilpailuttamisesta, tuetaan pankkeja (erityisesti nykyisen kriisin aikana) ja kritisoidaan esimerkiksi Argentiinaa protektionismista, vaikka EU itse on vuosien saatossa asettanut suojatulleja köyhien maiden tuotteita vastaan. Aika myös näyttää tuleeko EU todellakin vastaamaan nykyajan kansainvaellusten muodostamaan haasteeseen luomalla linnake-Euroopan.

Kävi, miten kävi, itse en kuitenkaan tukisi jälkikansallisuuden ideaalia, etenkään nykyisillä ehdoilla ja näkemyksillä. Nykyistä jälkikansallisuutta ajettaessa suuret edelleen vievät ja pienet vikisevät. En kuitenkaan suhtaudu täysin kriittisesti ”maailmankansalaisuus”-käsitteeseen. Kenties tulemme näkemään täysin toisenlaisen EU:n (tai jonkin muun vastaavan) joskus tulevaisuudessa, joka ei perustu vain suurten maiden ja talousmaailman intresseihin. En pidä myöskään maailmankylää mahdottomana, kunhan se ei merkitse pakkosulautumista samaan muottiin oman identiteetin kustannuksella.


Tästä lähtien pyrin aina lopuksi lisäämään muutamia "hassuja kuvia". Tässä ensimmäiset:

Arvatkaas kuka?

Ville Niinistö vähän hukassa

Jutta Urpilainen

Sankari kohtaa vastustajansa

Vladimir Putin lääkärissä

Yhden illan tapaukset aiheuttavat Berlusconille harmaita hiuksia

Moody'sin herralla jäänyt vähän levy päälle

PS: Poliittiset päättäjämme ovat antautuneet EU:n ja talousmaailman sätkynukeiksi. EU:n ja talousmaailman sätkynuket edustavat vain EU:ta, talousmaailmaa ja itseään, eivät tavallista kansaa. Alas EU:n ja talousmaailman sätkynuket!