92. Paljon melua tyhjästä?

Kyllä sitä edelleen jaksaa yllättyä suomalaisen eliitin ja muun "parhaimmiston" mentaliteetista. Lukuun ottamatta vuotta 2006 Suomi ei ole euroviisuissa juurikaan loistanut. Melkeinpä surkuhupaisaa, kun esimerkiksi silloin, kun Teräsbetoni oli ehdokkaana, hehkutettiin, kuinka Suomi on yksi suosikeista. Eräät vedonlyöntitoimistot olivat kuulemma laittaneet rahansa likoon Teräsbetonin puolesta ja jopa MTV3:n sivuilla uutisoitiin toiveikkaasti, että "jos vedonlyöntitoimistoja on uskominen, niin viisujen musta hevonen Teräsbetoni voi tehdä todellisen yllätyksen huomenillalla Belgradissa." No ei Teräsbetonista sitten "uutta Lordia" tullut, vaikka saattoivat nuo 35 pistettä jonkinlainen yllätys joillekin olla. 35??? Ai niin hyvin?! Rahat vaan meni vedonlyöjillä hukkaan. No, kaipa sitä hullumpiinkin juttuihin ollaan rahoja sijoitettu. Tuollaset olis muuten pirun hyviä sijoituskohteita! Tuo ilma nimittäin. Pitääpä vinkata Jutalle, Jyrkille ja Alexille. Ollaanhan sitä luvattu Suomelle miljardien arvosta ilmaa jo aiemminkin.

Sitä sitten yhdessä terapeuttisesti pohdiskellaan, että miksi nyt taas kävi näin. Syyksi ovat kelvanneet muun muassa se, että siellä idässä ne maat yleensä äänestävät vain toisiaan. Toisaalta pohditaan sitä vaihtoehtoa, että englanninkielisellä kappaleella oltaisiin pärjätty paremmin. Lopulta sitä sitten ruoskitaan itseä. Itketään yhdessä, kuinka me vaan oltiin taas niin noloja ja yksinkertaisesti niin huonoja. No ensi kerralla sitten voitetaan. Vuodelle 2013 voitaisiin valita vaikka joku islantilainen edustamaan Suomea jonkin kivan islantilaisen lurituksen kera. Kappaleen aiheena voisi olla vaikka Islannin ilmatilan valvonta. Se taitaa kuitenkin olla se paljas pinta, mikä myy. Vaihtoehtoisesti Malmöön voitaisiin siis lähettää Petri Nygård ja joku vähäpukeinen nainen rappaamaan ja laulamaan erästä kuuluisaa kappaletta hieman muutetuin sanoin: "mä oon sun Romeo, mä oon sun Julian, tää Assangen suvun on kai tuuria".  

Miksi kirjoitan euroviisuista nyt, kun niistä on jo kulunut aikaa ja kuitenkin niitä saadaan vielä odottaa? Siksi, koska viimeaikainen keskustelu Suomen YK:n turvallisuusneuvoston ehdokkuudesta toi väistämättä mieleen Suomen median euroviisu-hehkutukset (kuten Timo Soinikin tänään Ylen 20.30 uutislähetyksessä kommentoi). Ensin kampanjoidaan näkyvästi alkaen ulkoasiainministeriöstä ja tuhlataan rahaa kampanjoihin, joiden tarkoituksena on saada Suomi turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi. Eräät uskalsivat jopa julistaa Suomen ennakkosuosikiksi. 

Vaan kuinkas taas kävikään? Hehkutus vaihtui pian karvaaseen pettymykseen. Voiton vei Suomen nenän edestä rauhanturvaamisen suurmaa, Luxemburg. Pettyneet pyrkivät kilvan löytämään syitä Suomen häviölle euroviisujen hengessä. Maailmanpolitiikan Teivo Teivainen perusteli Suomen häviötä kehitysmaiden äänillä, jotka päätyivät Luxemburgille. Hän pohdiskeli, että kenties syinä olivat muun muassa Suomen päätökset sulkea suurlähetystöverkot esimerkiksi Venezuelassa ja lopettaa Nicaraguan kehitysapu. Olen itsekin ihmetellyt sitä, miksi esimerkiksi Kolumbiassa ei ole Suomen suurlähetystöä. Venezuelan suurlähetystön sulkemista pidän myös kummallisena. Onko kyseessä rahalliset syyt, kiinnostuksen puute kyseiseen maanosaan, lännettymisen aikaansaama sokeus vai mikä sulkemisiin on syynä? En ymmärrä ollenkaan. 

Toisaalta en täysin tuomitsisi nykyisenlaisen kehitysavun lopettamista. Nykyinen kehitysapumalli on ikävä kyllä osoittautunut aika toivottomaksi, vaikka ollaan sillä saatu jotakin myös aikaan. Kehitysavusta voidaan olla montaa mieltä. Toivon kuitenkin, ettei Suomi täysin sulje ovea Nicaraguan suuntaan eikä minkään muun maan suuntaan kehitysavusta puhuttaessa. Ennemminkin olisi  kuitenkin parasta viedä suomalaista osaamista, tietoa ja näkemystä muualle. Siitä olisi vain etua. Ei olisi toisaalta vaaraa kristillisestä moralismista eikä kiinalaisesta imperialismista. Suomi on ainakin suurelta osin demokraattinen maa, eikä Suomella taida olla suunnitelmissa kolonialisoida muita maita. Ei tarvitsisi myöskään pelätä kehitysapuvarojen päätymistä vääriin käsiin ja sitä, että kehitysapua saataisiin vain korruptoituvien ulkomaisten järjestöjen ehdoilla. Samalla luotaisiin suhteita. Pitää vaan olla varuillaan, ettei Argentiinan ja Uruguayn kaltainen kiista toistu. Suomen tulisi myös toimia vastuullisesti laajentaessaan yritystoimintaa muualle. Shellin tie älköön olko suomalaisten yritysten tie.

Palatkaamme taas Suomen häviötä käsittelevään jälkipyykkiin. Kehitysmaiden äänestyspäätösten lisäksi ollaan ajateltu, että kenties myös ranskankielisten maiden tuki Luxemburgille oli merkittävä siinä missä englanninkielisten maiden tuki Australialle. Jos taas otetaan se näkökulma, mikä otetaan silloin, kun pohditaan Suomen surkeaa menestystä euroviisuissa, voidaan jälleen sanoa, kuinka "naapurit ja samaan kulttuuripiiriin kuuluvat äänestivät vain toisiaan". Kyllä se edelleen on se maantiede, joka ratkaisee. Suomi sijaitsee maailman laidalla, eikä Suomea voida edes enää pitää idänsuhteiden asiantuntijana. Oikeistolaiset vallanpitäjät sanovat "Venäjä, Venäjä, Venäjä" ja kaikenlaiset bäckmanit levittävät valheita. Ei siis ole ihme, että Luxemburgin kaltaiset maat ovat suositumpia. Ne sentään ovat maantieteellisesti lähellä uusfrankkilaisia ja koollaan sekä historiallaan päteviä maita. Luxemburg on myös veroparatiisi  varsin vetovoimainen maa.

Me voimme toki vain haukkua Luxemburgia veroparatiisiksi ja parasiitiksi (ei täysin varmaan tuulesta temmattua), kyseenalaistaa Luxemburgin saavutukset rauhanturvaamisen alalla ja julistaa, kuinka Luxemburgin kaltainen pieni maa pitäisi liittää johonkin sitä ympäröivistä maista (itse ainakin olen sitä mieltä). Voimme myös pohtia, mitä voisimme tehdä paremmin saadaksemme näkyvyyttä tai edes jonkinlaista kunnioitusta. Sitä ei saavuteta sillä, että kyyneleitä nieleskellen pyydellään anteeksi "euroänkyröintiä", kumarrellaan länteen (tuohon pyhään ilmansuuntaan) ja ollaan pahoillamme olemassaolostamme. Nykyinen batistamainen nyökyttely tuo mieleen erään Itse Valtiaiden jakson, joka on hyvin kuvaava nykyiselle menolle. Kyseisessä jaksossa "Paavo Lipponen" luulee ihan oikeasti olevansa hyvää pataa "isojen poikien" (taannoisten vaikuttajien "Tony Blairin" ja "Gerhard Schöderin") kanssa. Hän on jopa valmis järjestämään eräänlaisen huippukokouksen "isoille pojille" Helsingissä suurella summalla. "Schöder" ja "Blair" eivät luonnollisesti tule ja lopulta "Lipponen" hermostuu ja sanoo julkisesti jotain "hyvin sopimatonta" ja aloittaa kriittisen suhtautumisen EU:hun. Pian tämän jälkeen "Schöder" ja "Blair" soittavat "itku kurkussa" sanoen, "ettei heitä olla koskaan loukattu sillä tavalla". He ovat jopa valmiita tekemään myönnytyksiä Suomelle. Vaan "Lipponenpa" itsetyytyväisenä onkin valmis luopumaan kaikista myönnytyksistä ja tarjoaa jopa Suomen maaperää ydinjätteiden säilytykselle. Jälleen ollaan lähtöruudussa. Niin... oliko kyseessä sittenkään vain fiktiivinen jakso? Mielestäni pelottavan realistinen sellainen, vaikka kyseinen jakso esitettiin yli kymmenen vuotta sitten. Miten olikaan sen Erkki Tuomiojan lausunnon kanssa? Entäpäs sitten lampaiden jämäköiden päättäjiemme ja vaikuttajiemme reaktiot ja tuomitsemiset moiseen "sopimattomaan spekulointiin"? 

Onko siis ihmekään, että jäimme ulkopuolelle? Toisaalta meillä ei ole maantieteellistä etua, emmekä toisaalta ole riittävän jämäköitä puolustamaan oikeuksiamme. Pelkäämme epädemokraattisten ja hienohelmaisten EU-päättäjien reaktioita naurettavuuksiin asti. Eipä meissä myöskään, ainakaan vielä, taida olla ainesta veroparatiisiksi vetovoimaiseksi maaksi. Ne perhanan ay-liikkeiden tähteet ja holhousvaltio, joka jakaa helppoa rahaa laiskureille! Suomesta välittyy kuva jonain ei minään maana, joka sijaitsee jossain ei missään ja joka ei ole suuntautunut kansainvälisesti vaan lännettyy (suomettumiseen verrattava käsite) ja myy itseään suuryrityksille ja uusfrankkilaisille päätöksentekoelimille. 


Lienee myös syytä näin "jälkiviisaana" ja "katkerana" kysyä, olisiko turvallisuusneuvoston kahden vuoden jäsenyydestä lopulta ollut Suomelle mitään hyötyä? YK:n turvallisuusneuvosto on siis se elin, joka "voi käsitellä jokaista riitaa tai kiistaa, joka voi johtaa kansainväliseen selkkaukseen." Turvallisuusneuvosto "voi suositella menettelytapoja ja ratkaisumalleja kiistojen selvittämiseksi" ja "suositella toimenpiteitä rauhaa uhattaessa tai rikottaessa tai hyökkäystekojen sattuessa". Lisäksi YK:n turvallisuusneuvosto "tekee suosituksia yleiskokoukselle pääsihteeriehdokkaista". YK:n turvallisuusneuvostossa "on kerrallaan yhteensä 15 maata, joista viidellä (Iso-Britannialla, Ranskalla, Kiinalla, Venäjällä ja Yhdysvalloilla) on pysyvä paikka". Lisätietoa saa esimerkiksi tästä Ylen artikkelista ja Wikipediasta. Myös Heikki Patomäen ja Teivo Teivaisen kirja Globaali Demokratia tarjoaa mielenkiintoista tietoa ja mielenkiintoisia (vaikka ei ainakaan tässä suurten heinäsirkkojen dominoimassa maailmanajassa realistisesti toteutettavia) näkemyksiä.

Kaikella kunnioituksella, mutta mielestäni YK on osoittautumassa vähän samanlaiseksi instituutioksi, kuin Kansainliitto taannoin oli. YK on toki ollut tehokkaampi, kuin edeltäjänsä, mutta viimeistään Irakin sota todisti YK:n näivettyneisyyden. YK ei ole tehokas kriisien ratkaisija turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenmaidenkaan takia. Kiina, Venäjä ja Yhdysvallat (kolme suurinta uhkaa ja estettä maailmanrauhalle, jotka ovat myös roistovaltioita tai omaavat vähintään roistovaltioiden piirteitä) tekevät tehottomiksi liian monet turvallisuusneuvoston aloitteet. Jos joku mainituista jäsenvaltioista käyttää veto-oikeuttaan ("kielto/tai tahdonilmaus, jolla valtionpäämies, muu valtioelin tai yhteisö taikka yksityinen toimija estää jonkin päätöksen syntymisen tai voimaantulon."), ei päätöstä synny. Turvallisuusneuvostoa ollaankin moitittu tehottomuudesta. Herääkin kysymys, mitä virkaa vaihtuvilla jäsenillä sellaisessa elimessä on, jossa suuret dominoivat? Verkkolehtien kommenttipalstoilla ollaan myös fiksusti pohdiskeltu sitä, kuinka Suomi voisi tulevissa Venäjän ja USA:n välisissä kiistoissa jäädä pahasti välikäteen. Samoilla kommenttipalstoilla uskottiin, että Suomi saisi myös pääasiassa kumileimaisimen roolin.

Ehkä onkin vain parempi pysyä pois. Pysytään ainakin heinäsirkka-maiden kiistojen ulkopuolella. Sen sijaan, että keskityttäisiin siihen, miten Suomi pääsisi "pöytiin, joissa päätetään" (siis seuraamaan ja kuuntelemaan keskustelua vailla merkittävää roolia), tulisi keskittyä siihen, kuinka Suomi saataisiin nykyaikaan. Itsesäälistä luopuminen voisi toimia näin ensi alkuun. Toisekseen voitaisiin herätä siihen, että on olemassa muitakin ilmansuuntia, kuin länsi. Lännen palvomisella ja rahan tuhlailulla emme saavuta muuta, kuin ainaista kritiikkiä Etelä-Euroopan maiden korruptoituneilta hallituksilta sekä aliarvostusta ja alentuvia paijauksia uusfrankeilta. Olisi hyvä myös keskittyä oikeasti tärkeisiin asioihin. Ei pidetä meteliä tyhjistä asioista, eikä lässytetä joutavia. On jo aika hylätä voivotteleva alamaisuus. Valitaan kerrankin oma tie, ollaan aidosti kansainvälisiä ja ylpeitä nationalisteja. Miksi katsetta ei voitaisi suunnata esimerkiksi Latinalaiseen Amerikkaan ja Afrikkaan? Ei anneta kiinalaisten viedä kaikkea. Siellä sitä potentiaalia on, kun käy päivä päivältä selkeämmäksi, että länsi uppoaa. Eikö tietynlainen Itämeren kauppa-aluekin voisi myös tulla kysymykseen? Haluaako Suomi olla uppoavien vai nousevien maiden joukossa? Valinta on tehtävä nyt!

PS: Poliittiset päättäjämme ovat antautuneet EU:n ja talousmaailman sätkynukeiksi. EU:n ja talousmaailman sätkynuket edustavat vain EU:ta, talousmaailmaa ja itseään, eivät tavallista kansaa. Alas EU:n ja talousmaailman sätkynuket!