Olin reilun vuoden saanut nauttia terveydestä ja flunssattomista päivistä. Melkein vahingoniloisena tuhahdellen ohitin mielessäni kaikki valtavirtakeskustelut flunssa-aalloista. Nenäliinojakin pidin itselleni melkeinpä hyödyttöminä. Paperia en ole viime aikoina muulloin tarvinnut, kuin ruokailun ja pöntöllä käynnin yhteydessä. Hieman pelokkaana mietiskelin, kuinka selviytyisin paukkupakkasten täyttämistä päivistä. Ajoittain mielessä kävikin kysymys, ”miksi en ole tällä hetkellä jossain lämpimässä maassa?”. Pakkaset kestin kuitenkin ja terveenäkin säilyin aina sään lauhtumiseen saakka. Sitten se tapahtui. Juuri näinä lauhkeina päivinä sain itselleni sitkeän flunssan, joka on kestänyt kohta viikon. Huomasin pian, kuinka hyödyllisiä ja tarpeellisia nenäliinat ja kuuma mehu/tee ovat. Ylimielisyys ei siis kannata, silloinkaan, kun on terve.
Tätä kirjoittaessani olen vetäytymässä mielestäni hyvin ansaitulle viikonloppuvapaalle työntäyteisen viikon jälkeen. Olen helmikuusta saakka tehnyt töitä vuokratyön muodossa ja töitä on ilokseni riittänyt varsin hyvin melkein jokaiselle päivälle. Mukaan on mahtunut työskentelyä keskussairaalan pesulassa ja lumenpudotushommissa firmojen katoilla. Luennoilla käynnit ovat jääneet hieman vähemmälle, mutta olen yrittänyt olla ottamatta stressiä siitä ja opiskella itsenäisesti sen, minkä olen voinut. Tarvitsen kuitenkin säästöjä tulevaisuuden projekteja varten. Lisäksi sain tilaisuuden nähdä opiskelukaupunkiani hieman toisenlaisesta vinkkelistä.
Muuttaessani Jyväskylään, oli itselläni kahdenlaiset suhtautumiset kyseiseen kaupunkiin. Toisaalta olin kiitollinen ja toisaalta en. Aluksi tuli koti-ikävä, enkä osannut arvostaa sitä, mitä olin saavuttanut ja mitä minulla oli; hieno opiskelukaupunki, yliopisto, opiskelijakämppä ja monet muut. En myöskään osannut arvostaa sitä itsenäisyyttä, vapaa-aikaa ja omaa tilaa (oma tila tosin solukämpän puitteissa). Vähitellen kuitenkin aloin integroitua. Nykyisin voisin sanoa, että Jyväskylä on vähintään toinen kotikaupunkini, enkä vaihtaisi opiskelupaikkaani Helsingin yliopistoon. Hitaassa integroitumisprosessissa ovat olleet apuna ensinnäkin hieno kaupunki ja rento, jopa kansainvälinen ilmapiiri, hienot kampusalueet (Ylistönmäki, Mattilanniemi ja Seminaarinmäki) hienoine maisemineen sekä kenties tärkeimpänä; työnteko.
Ilmaislehtien jakelun ja siivoushommien lisäksi työskentelin myös Vantaalla asuessani vuokratyöläisenä. Lukioikäisenä minut lähetettiin vuokrafirman kautta muun muassa Itellaan latomaan sanomalehtiä liukuhihnalle. Lisäksi käväisin kerran Ikeassa ja eräällä varastolla, jossa siirtelin tavaroita työkavereiden kanssa. Vuokratyö oli siis jo entuudestaan tuttua. Erona on vain ollut se, että peloista huolimatta työtä on tämän vuoden alusta riittänyt Jyväskylässä, vieläpä enemmän, kuin aikoinaan Vantaalla.
Allekirjoitettuani työsopimukset parinkin vuokrafirman kanssa olen tehnyt töitä melkeinpä joka päivä, erityisesti viime kuun lopulta näihin päiviin asti. Aluksi minut lähetettiin keskussairaalan pesulaan. Työtehtäviin kuului pyyhkeiden, leikkauspeitteiden ja lakanoiden mankelointia. Ajoittain leikin mielessäni olevani prekariaatin osa postmodernilla aikakaudella, postfordistisessa työssä. Älkää huoliko/toivoko, en ole tällä kertaa valittamassa prekariaatin kurjuutta, päinvastoin. Tunnustusta erityisesti eräälle vuokrafirmalle, joka oikeasti välittää työntekijöistään.
Keskussairaala ja keskussairaalan pesula sijaitsevat lähellä molempia kampusalueita; Mattilanniemeä ja Seminaarinmäkeä. Työpäivän jälkeen hieman haikeana kävelen kampusalueiden ohi/läpi kuunnellen rappia (erityisesti Cypress Hill-Tequila Sunrise) ja haaveilen paluusta takaisin luennoille. Työnteko on saanut minut arvostamaan sekä työtä itsessään, että opiskelua kasvavassa määrin.
Erään toisen vuokrafirman välityksellä tein lumihommia viikon ajan. Jo ensimmäisenä päivänä ensimmäisen tunnin jälkeen olin valmis jättämään lapion ja lumikolan ja lopettamaan hommat. Päätin kuitenkin jatkaa ja lopulta homma alkoi sujua paremmin. Parin työkaverin kanssa pudottelimme lunta suuria määriä. Pudottaessani lunta ajattelin, että ”vihdoinkin työtä, jolla on tarkoitus” (toisin, kuin armeijassa, ”tee työtä, joka on arvoitus”). Kuten eräs työkaverikin sanoi, työssä pääsee konkreettisesti näkemään oman käden jäljen. Ennen kyseisiä hommia suhtauduin lumihommiin aivan eri tavalla. Ajattelin, että lumet pudotetaan korkeintaan parissa tunnissa ja usein talvisin sadattelin mielessäni ”laiskoja lumenpudottelijoita”, jotka antavat kattojen romahtaa lumimäärän painosta. Viikon jälkeen on suhtautumiseni muuttunut täysin. Välillä tuli hyvinkin epätoivoisia hetkiä, kun sitä lunta oli niin paljon ja ne penteleen jääkokkareet eivät meinanneet irrota millään. Kevennyksenä heitin työn mielessäni leikiksi. Annoin mielessäni lohkareille eri valtioiden muotoja (”nyt irtoaa Marokko, Nigeria, Itävalta jne.”). Lisäksi kuvittelin, että lumen hallitsema alue oli Gaddafin hallitsema alue Libyassa, ja tehtävänäni olikin puhdistaa alue Gaddafin joukoista. Huvinsa kullakin.
Näiden viikkojen jälkeen olen kenties oppinut arvostamaan enemmän fyysisen työn tekijöitä. Fyysinen työ, kuten kaikki laillinen ja kunniallinen työ on arvokasta, eikä minkään työn tulisi olla jotain muuta työtä parempaa. Olen myös oppinut tietynlaista kurinalaisuutta ja pyrinkin aikatauluttamaan työnteon ja opiskelun. Väitän, että näiden viikkojen aikana olen oppinut enemmän kurinalaisuutta, kuin armeijassa ikinä. Armeija ei tee miestä, työ tekee.
Kirjoituksen tarkoituksena ei siis ole kritisoida pätkätyöläisten yms. oloja. Eipähän keskustaoikeistolaispopulistisilla rahapussisedillä ja maailmantuhoajilla ole syytä tulla inisemään minulle vastikkeettomasta pyytämisestä. Kirjoituksen tarkoitus ei myöskään ole syleillä nykyistä järjestelmää, eikä julistaa protestanttisen työetiikan mukaan, ”rukoile (markkinavoimien puolesta) ja tee työtä”. Kirjoituksen tarkoitus on antaa tunnustusta kaikille työtä tekeville ja niille, jotka ovat samankaltaisessa tilanteessa, kuin itse olen. Erityisesti tunnustusta lumenpudottajille. Toivotaan, että se eräs ex-lumityöntekijä pääsee Thaimaahan.
Tätä kirjoittaessani olen vetäytymässä mielestäni hyvin ansaitulle viikonloppuvapaalle työntäyteisen viikon jälkeen. Olen helmikuusta saakka tehnyt töitä vuokratyön muodossa ja töitä on ilokseni riittänyt varsin hyvin melkein jokaiselle päivälle. Mukaan on mahtunut työskentelyä keskussairaalan pesulassa ja lumenpudotushommissa firmojen katoilla. Luennoilla käynnit ovat jääneet hieman vähemmälle, mutta olen yrittänyt olla ottamatta stressiä siitä ja opiskella itsenäisesti sen, minkä olen voinut. Tarvitsen kuitenkin säästöjä tulevaisuuden projekteja varten. Lisäksi sain tilaisuuden nähdä opiskelukaupunkiani hieman toisenlaisesta vinkkelistä.
Muuttaessani Jyväskylään, oli itselläni kahdenlaiset suhtautumiset kyseiseen kaupunkiin. Toisaalta olin kiitollinen ja toisaalta en. Aluksi tuli koti-ikävä, enkä osannut arvostaa sitä, mitä olin saavuttanut ja mitä minulla oli; hieno opiskelukaupunki, yliopisto, opiskelijakämppä ja monet muut. En myöskään osannut arvostaa sitä itsenäisyyttä, vapaa-aikaa ja omaa tilaa (oma tila tosin solukämpän puitteissa). Vähitellen kuitenkin aloin integroitua. Nykyisin voisin sanoa, että Jyväskylä on vähintään toinen kotikaupunkini, enkä vaihtaisi opiskelupaikkaani Helsingin yliopistoon. Hitaassa integroitumisprosessissa ovat olleet apuna ensinnäkin hieno kaupunki ja rento, jopa kansainvälinen ilmapiiri, hienot kampusalueet (Ylistönmäki, Mattilanniemi ja Seminaarinmäki) hienoine maisemineen sekä kenties tärkeimpänä; työnteko.
Ilmaislehtien jakelun ja siivoushommien lisäksi työskentelin myös Vantaalla asuessani vuokratyöläisenä. Lukioikäisenä minut lähetettiin vuokrafirman kautta muun muassa Itellaan latomaan sanomalehtiä liukuhihnalle. Lisäksi käväisin kerran Ikeassa ja eräällä varastolla, jossa siirtelin tavaroita työkavereiden kanssa. Vuokratyö oli siis jo entuudestaan tuttua. Erona on vain ollut se, että peloista huolimatta työtä on tämän vuoden alusta riittänyt Jyväskylässä, vieläpä enemmän, kuin aikoinaan Vantaalla.
Allekirjoitettuani työsopimukset parinkin vuokrafirman kanssa olen tehnyt töitä melkeinpä joka päivä, erityisesti viime kuun lopulta näihin päiviin asti. Aluksi minut lähetettiin keskussairaalan pesulaan. Työtehtäviin kuului pyyhkeiden, leikkauspeitteiden ja lakanoiden mankelointia. Ajoittain leikin mielessäni olevani prekariaatin osa postmodernilla aikakaudella, postfordistisessa työssä. Älkää huoliko/toivoko, en ole tällä kertaa valittamassa prekariaatin kurjuutta, päinvastoin. Tunnustusta erityisesti eräälle vuokrafirmalle, joka oikeasti välittää työntekijöistään.
Keskussairaala ja keskussairaalan pesula sijaitsevat lähellä molempia kampusalueita; Mattilanniemeä ja Seminaarinmäkeä. Työpäivän jälkeen hieman haikeana kävelen kampusalueiden ohi/läpi kuunnellen rappia (erityisesti Cypress Hill-Tequila Sunrise) ja haaveilen paluusta takaisin luennoille. Työnteko on saanut minut arvostamaan sekä työtä itsessään, että opiskelua kasvavassa määrin.
Erään toisen vuokrafirman välityksellä tein lumihommia viikon ajan. Jo ensimmäisenä päivänä ensimmäisen tunnin jälkeen olin valmis jättämään lapion ja lumikolan ja lopettamaan hommat. Päätin kuitenkin jatkaa ja lopulta homma alkoi sujua paremmin. Parin työkaverin kanssa pudottelimme lunta suuria määriä. Pudottaessani lunta ajattelin, että ”vihdoinkin työtä, jolla on tarkoitus” (toisin, kuin armeijassa, ”tee työtä, joka on arvoitus”). Kuten eräs työkaverikin sanoi, työssä pääsee konkreettisesti näkemään oman käden jäljen. Ennen kyseisiä hommia suhtauduin lumihommiin aivan eri tavalla. Ajattelin, että lumet pudotetaan korkeintaan parissa tunnissa ja usein talvisin sadattelin mielessäni ”laiskoja lumenpudottelijoita”, jotka antavat kattojen romahtaa lumimäärän painosta. Viikon jälkeen on suhtautumiseni muuttunut täysin. Välillä tuli hyvinkin epätoivoisia hetkiä, kun sitä lunta oli niin paljon ja ne penteleen jääkokkareet eivät meinanneet irrota millään. Kevennyksenä heitin työn mielessäni leikiksi. Annoin mielessäni lohkareille eri valtioiden muotoja (”nyt irtoaa Marokko, Nigeria, Itävalta jne.”). Lisäksi kuvittelin, että lumen hallitsema alue oli Gaddafin hallitsema alue Libyassa, ja tehtävänäni olikin puhdistaa alue Gaddafin joukoista. Huvinsa kullakin.
Näiden viikkojen jälkeen olen kenties oppinut arvostamaan enemmän fyysisen työn tekijöitä. Fyysinen työ, kuten kaikki laillinen ja kunniallinen työ on arvokasta, eikä minkään työn tulisi olla jotain muuta työtä parempaa. Olen myös oppinut tietynlaista kurinalaisuutta ja pyrinkin aikatauluttamaan työnteon ja opiskelun. Väitän, että näiden viikkojen aikana olen oppinut enemmän kurinalaisuutta, kuin armeijassa ikinä. Armeija ei tee miestä, työ tekee.
Kirjoituksen tarkoituksena ei siis ole kritisoida pätkätyöläisten yms. oloja. Eipähän keskustaoikeistolaispopulistisilla rahapussisedillä ja maailmantuhoajilla ole syytä tulla inisemään minulle vastikkeettomasta pyytämisestä. Kirjoituksen tarkoitus ei myöskään ole syleillä nykyistä järjestelmää, eikä julistaa protestanttisen työetiikan mukaan, ”rukoile (markkinavoimien puolesta) ja tee työtä”. Kirjoituksen tarkoitus on antaa tunnustusta kaikille työtä tekeville ja niille, jotka ovat samankaltaisessa tilanteessa, kuin itse olen. Erityisesti tunnustusta lumenpudottajille. Toivotaan, että se eräs ex-lumityöntekijä pääsee Thaimaahan.
Hyvää viikonloppua.
PS: Porvarin logiikka: Säästä, säästä ja säästä. Säästä kaikkialta "toisarvoisista kohteista" omaisuutesi kartuttamiseksi. Jos kansa vähän marisee ja/tai niskuroi, lisää vartijoiden määrää, jotka pitävät kansan kurissa ja markkinaherrojen nuhteessa ja hoitavat siten myös likaisen työn puolestasi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti