88. "Kapinallisuus" 2010-luvulla

Elämä ilman Facebookia tuntuu yllättävän vapaalta. Suosittelen muillekin. Kannattaa aloittaa vaikka silleen, ettei pariin viikkoon kirjaudu sisään ja sitten vähitellen aloittaa lopullisen itsensä vieroittaminen. Itse toteutin lähdön Facebookista melkein kertarysäyksellä noin reilut kaksi viikkoa sitten. En vielä toistaiseksi ole katunut, enkä koe, että olisin menettänyt jotain tärkeää ja korvaamatonta.

Liityin siis siihen Naamakirjattomien joukkoon, joita pidetään epäilyttävinä. Nykyisin vaikuttaa siltä, että ihmisyyttä määritellään sen mukaan, kenellä on Facebook. Kenties siis sosiaalisen arvosteluasteikon vaatimukset ovat laskeneet; enää ei tarvita autoa tai merkkivaatteita. Kunhan vain on se Facebook. Toki sillä saa enemmän arvostusta osakseen, kun julkaisee seinällään kuvia autostaan. Sitä kuitenkin nousee jonkinlaisella arvoasteikolla pelkästään jo sillä, että omistaa Facebook-tilin. Facebookittomat taitavat sitten olla epähenkilöitä.

Melkeinpä kyllästymiseen saakka ollaan hoettu, kuinka me elämme massojen aikakautta, jolloin erilaisuus kielletään. Pitää olla mukana menossa ja tykätä asioista oikeassa elämässä ja Facebookissa, vaikka ei oikeasti tykkäisikään. Pitää olla paljon Facebook-kavereita ja pitää tehdä uskottavia tilapäivityksiä. Valokuvien pitää olla hyviä (muttei liian hyviä) ja pitää muutenkin olla mielenkiintoinen ja edustava sopivalla tavalla. Katu-uskottavuuden lisäksi pitää olla myös Facebook-uskottava. Näyttääkin siis ehkä sittenkin siltä, että näennäisen helposti toteutettavissa oleva sosiaalinen nousu tuo mukanaan samanlaista stressiä, kuin oikea elämä.

Itseäni suuresti huvittaa ja hämmentää, kuinka suuri ilmiö Facebookista on tehty. Facebook sinänsä on varmaan ainakin alun perin ollut ihan viaton ihmisten yhdistämiseen tarkoitettu sovellus (näin haluan vilpittömästi uskoa). Nykyisin Facebookin ympärillä oleva hehkutus on jotain käsittämätöntä. Facebookin listautuminen pörssiin on ollut vähintäänkin mielenkiintoinen uutinen. Pisteet joka tapauksessa herra Zuckerbergille siitä, ettei antautunut tympeiden sijoittajien puku-fetissiin. 

Facebook kirjautui siis pörssiin ja koko yhteiskunta on kirjautumassa Facebookiin. Jopa nykymenoa kritisoivat ovat Facebookissa. Pian aletaan pohdiskella, kuinka esimerkiksi työpaikan saamisen edellytys on se, että käyttää Facebookia. Mitähän sitten Facebookin ulkopuolelle jää? iPadejaan räpeltäviä robotteja, joiden kanssa kommunikointi käy paremmin Facebookissa, kuin tosielämässä?  

Vain epäilyttävät ja epäsosiaaliset ihmiset jäävät Facebookin ulkopuolelle. Normaalius on sitä, että on paljon Facebook-kavereita. Facebookissahan ne oikeat ystävät ovat.24/7. Siellä päivityksiä tekemässä ja kuvia lataamassa pelaten toisella kädellä erilaisia pelejä (esim. Mafia Wars ja Texas Hold 'em Poker). Facebook.com, sielläkö se elämä on? Onhan se ymmärrettävää toisaalta, että haluaa olla yhteyksissä esimerkiksi sukulaisiin ja kavereihin Facebookin välityksellä, kun voi olla melkein varma, että se toinenkin on Facebookissa aktiivisena. Voi luottaa siihen, että kiireisenkin asian saa välitettyä toiselle osapuolelle. Minne sitten jäivät vanhat kunnon Messenger ja Skype? Entäpä sitten vielä antiikkisemmat kapistukset; puhelin, sähköposti??? Silloin tällöin on saanut viihteellisten lehtien verrkkoversioista lukea, kuinka vaikeaa on olla Facebookiton. Sosiaalinen paine on ajanut osan "kapinallisista" takaisin Facebookiin. Kaikki kutsut juhliin lähetetään Facebookissa ja muut tapaamiset niin ikään sovitaan samassa paikassa. Facebookittomat harmittelevat, kun eivät tiedä, missä kaverit pitävät seuraavat juhlat. Herääkin kysymys, miksi pitää sellaisia kavereita, jotka eivät huomioi Facebookittomia? Tosiystävät ja tosisukulaiset tavoittaa kyllä antiikkisiakin keinoja pitkin. Muille Facebook voisi taas alkaa suunnitella sellaisia Facebook-puhelimia, joita voisivat käyttää luonnollisesti vain ne, joilla on Facebook-tili. Miksi ei saman tien Facebook-kotia, Facebook-elintarvikkeita, Facebook-vakuuksia jne.?

Syyni Facebookista poistumiseen eivät ole siinä, että olisin jotenkin epäsosiaalinen tai kapinallinen. Pidän syynä ennemminkin Facebookin kaltaisten yritysten tapaa kapitalisoida sosiaalisuus. Facebook ei myöskään ole mitenkään tavallisia käyttäjiä suosiva. Kaiken saa irti vain, jos on mainostaja. Lisäksi Facebookin eettisyys arveluttaa myös jonkin verran. Pääsyyksi voisi sanoa, että yksinkertaisesti vain kyllästyin kyseiseen sovellukseen, jota en muutenkaan hirveästi käyttänyt. Liityin Facebookiin muistaakseni joskus vuonna 2007 entisen internet-tutun kutsumana. Aktivoiduin varsinaisesti vuonna 2009 tykäten erilaisista asioista, levittäen saatanallista vassaripropagandaa ja lataillen joitakin kuvia. Facebook-kavereita oli vuoteen 2012 tultaessa noin 100. Lopulta kyllästyin ja aloin miettiä, kuinka päästä pois. Vihdoin odotettu Facebook-aikajana ilmestyi ja tarjosi oivan tekosyyn poistua Naamakirjasta. 

 Sitä haluaa tietenkin kuulua yhteisöön ja kenties tuoda itseään ilmi jollain tapaa siinä sivussa. Tämän vuoksi tehdään sellaisia päivityksiä, joista "heruu tykkäämisiä". Totta kai sellainen nostaa itsetuntoa ("hei, mun mielipide/linkki tms. noteerattiin ja siit tykättiin, jee!"). Pahimmassa tapauksessa Facebookiin voi jäädä koukkuun.  Silloin, kun yrittää kirjoittaa jotain kriittistä/negatiivista, se harvoin noteerataan. Silloin, kun taas jokin kirjoitus noteerataan ja siitä "tykätään", tulee halu kirjoittaa samalla lailla. Täten tulee rajoittaneeksi itseään, ja ajaa itsensä ahtaisiin aitauksiin muita miellyttääkseen. Äärimmäisiä esimerkkejä muiden mielistelyistä voi käydä tarkastalemassa myös Youtuben kommenttiosioista. Siellä "peukkuhuorat kalastelevat peukkuja" julistaen, että "Justin Bieber sucks, this is real music!" tai "thumbs up if you're listening to this in 2012!". Itse en ole kokenut tarpeelliseksi hehkuttaa sitä, että vielä vuonna 2012 kuuntelen Backstreet Boysin "Show Me the Meaning of Being Lonely"-kappaletta.

Vaikka en siis kovin aktiivisesti Facebookia koskaan käyttänyt, uskon, että olin jo jollain lailla koukussa. Lähdön jälkeen tuli jopa vähän haikea olo. Nykyisin tunnen oloni vapautuneemmaksi. Saan kirjoittaa täällä omia juttujani niin paljon kuin haluan. Voin vihdoinkin tunnustaa, että mun mielestä aseet, pommit, terrori-iskut, väkivaltaiset vallankumoukset ja lääkkeet viinan kera on niin kivoja juttuja. Menisiköhän Facebookissa muuten läpi sellainen ryhmä, jossa kehotettaisiin ihmisiä lähtemään pois Facebookista?

En siis halua mitenkään arvostella ihmisiä, jotka ovat Facebookissa. Toivoisin vain, että myös Facebookittomiin ihmisiin suhtauduttaisiin, kuten normaaleihin ihmisiin. Ei kaikkien tarvitse olla samanalaisia. Miksi pitäisi vain hiljaisesti sulautua yleiseen mielipiteeseen, tehdä niin kuin sanotaan sekä pestä kasvot ja käyttää pyyhettä? Monesti todetaan, että kapinallisuus ja todellinen eri mieltä oleminen on pääasiassa sitä, että joissakin Pohjois-Afrikan maissa noustaan hallitusta vastaan tai, että esimerkiksi Ranskassa, Espanjassa, Iso-Britanniassa ja USA:ssa huudetaan iskulauseita hallituksia ja Wall Streetin pankkiireja vastaan. Suomessa ei kapinoida (paitsi Facebookissa). Toisaalta, kuten sanottu, Suomessakin on helppo vähintään leimautua. Siihen saattaa riittää pelkästään se, ettei ole Facebookissa. Nykyisin on niin helppoa olla "kapinallinen".

On toki myös niitä, jotka hakemalla hakevat huomiota ja kohua. Uutinen liittyen uusimpaan Mannerheim-projektiin toi kyllä vähän sellaisen olon, että tahallaan halutaan provosoida. Suomalaiset, kun ovat niin sympaattisia, että menevät loukkaantumaan toisen henkilön puolesta (joka on jo aikaa sitten kuollut). Kun ne punikit kehtaa vihjailla et se oli homo! Kaiken kukkuraksi ne yrittää nyt tehdä Mannerheimista eri väristä, vaikka se tunnetusti oli valkoinen (siis myös ihonväriltään) ja suomalainen huolimatta siitä, ettei se suomea juuri taitanut. Yle voisi seuraavaksi tehdä ihan piruuttaan elokuvan pitkähiuksisesta hippi-Kekkosesta sekä jamaikalaisesta Tony Halmeesta. No, ei joka tapauksessa pidä tuomita elokuvaa, jota ei ole nähnyt. Mielelläni en myöskään sotkeudu Mannerheim-kiistoihin. Pitää jättää tilaa muille leimoille. Sen sanon, että lahtarikaartia hän johti. Siihen ei mitään kaunisteluja taikka vähättelyjä tarvita. Myöhemmissä sodissa hän kuitenkin palveli ansiokkaasti pelastaen Suomen.

Huolimatta siitä, että kansa on aika passiivista porukkaa, tuntuvat tietyt aiheet herättävän intohimoja edelleen. Pelkkä erilaisuus ja eri mieltä oleminen esimerkiksi vanhan koulukunnan oikeistolaisten kanssa, saa aikaan vaahdon nousemisen kyseisten ihmisten suupielissä. Pelkkä rauhanomainen mielenosoitus, johon osallistuu kourallinen vihervasemmistolaisia, herättää kyseisissä tapauksissa vihaa ja nostalgisia haaveita hippien pamputuksista. Pitäisikö nyt loka-marraskuussa mennä Helsinkiin vaatimaan Lenin-patsasta Senaatintorille? Leninhän se itsenäisyyden meille antoi.

PS: Poliittiset päättäjämme ovat antautuneet EU:n ja talousmaailman sätkynukeiksi. EU:n ja talousmaailman sätkynuket edustavat vain EU:ta, talousmaailmaa ja itseään, eivät tavallista kansaa. Alas EU:n ja talousmaailman sätkynuket!

87. Isänmaallisuuden madonluvut

Yle Teemalta tuli jokunen päivä takaperin mielenkiintoinen dokumentti, jossa länsimaiden nykyistä menoa tarkasteltiin varsin kriittisestä näkökulmasta. Kuten dokumentissa ennakoitiin, kriitikot leimaavat kyseisen elokuvan marxilaiseksi. Dokumenttia tullaan myös kritisoimaan salaliittolaisten hysteria-propagandaksi. Teoriat rahan luomisesta ollaan jo lyöty lyttyyn aikaa sitten. Eihän se missään nimessä voi olla niin, että pankkiirien ja muiden velkojien luoma järjestelmä olisi jotenkin eriarvoistava. Tuloeroja, velkaorjuutta, luokkayhteiskuntaa ja uuskolonialismia kritisoivat tahot ovat ehdottomasti marxilaisia salaliittohörhöjä, jotka lietsovat paniikkia uudesta maailmanjärjestyksestä. Se on vain oikeus ja kohtuus, että etuoikeutettu 1% pitää valtaa. On se vaan niin kuulkaas, että kaikkein reiluinta olisi sellainen järjestelmä, jossa rikkaiden äänet painaisivat enemmän, kuin köyhien junttirasistien ja marxistien äänet. Sen tiesivät jo yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta vastustaneet liberaalit ja sen tietää myös Björn Wahlroos.

Dokumentti vertasi nykyisiä länsimaita (joita tuhokapitalismi hallitsee) muinaiseen rappeutuneeseen Roomaan. Rappion merkkejä on ilmassa vaikka millä mitalla. Ei tarvitse lähteä kauas kotinurkiltaan huomatakseen tämän tosiasian. Erittäin osuva oli dokumentin antama esimerkki siitä, kuinka alati rappeutuvat ja uppoavat länsimaat muistelevat menneitä. Suurvalta-aseman menetyksestä ei todellakaan tunnuta toipuvan. Myös Jussi Halla-aho on ottanut hyvin kantaa aiheeseen liittyen vaikka tuntuukin myötäilevän ja kunnioittavan Yhdysvaltoja suurvaltana:

"Esimerkiksi ruotsalaiset luulevat olevansa muita moraalisempia, ranskalaiset muita sivistyneempiä ja venäläiset muita sielukkaampia. Tuloksena sekä ruotsalaiset, ranskalaiset että venäläiset ovat arrogantteja mulkvistejä. Lisäksi kaikki kolme kärsivät postimperiaalisesta syndroomasta ja ovat perustaneet keskinäisen mulkvistikerhon, jossa ne uskottelevat toisilleen olevansa suurvaltoja ja yrittävät olla näkemättä, että Yhdysvallat on suurvalta."

Ilmeisesti kansalliselle mielenterveydelle tekee hyvää muistella, kuinka silloin ennen oltiin vahvoja. Jumalan mandaatilla käytiin sivistämässä ja valaisemassa pimeydessä eläviä kansoja. Marxilaisille lesbostallareille tiedoksi: ei tule puhua imperialistisista valloituksista, vaan siitä, kuinka joutomaat nousivat kukoistaviksi tiloiksi. Nyt ovat jäljellä vain muistot, haaveet ja kuninkaallinen perhe. Senpä vuoksi onkin täytynyt keksiä tilalle jotain uutta.Toki jalkapallo on tuonut briteille mainetta. Urheilu ei kuitenkaan voi olla ainoa kansallisen itsetunnon kohottaja. Toimivatkohan brittiläiset tosi-tv -sarjat ja dokumentit siten kansallisen itsetunnon kohottajina?

Hienojen brittiläisten draama- ja rikossarjojen lisäksi Suomessa ollaan saatu nauttia brittiläisistä reality-sarjoista ja dokumenteista. Esimerkkeinä käynevät Gordon Ramsayn "Ramsay's Kitchen Nightmares"-sarja ja Jeremy Clarksonin "Top Gear"-ohjelma. Gordon Ramsay, (alun perin skotti, sittemmin mitä ilmeisimmin brittiläistynyt) Iso-Britanniassa vaikuttava julkkiskokki lienee monelle tuttu. Gordon Ramsay on tullut tunnetuksi kokkaustaidoistaan ja suorasanaisuudestaan. Kyseessä oleva kokki kiertelee muun muassa Ameriikan mantereella (brittien entisessä alusmaassa) pelastamassa tuhoon tuomittuja ravintoloita. Suorasanaisen miehen sanavarastoon kuuluvat mm sellaiset. vakiolauseet, kuten: "What is this shit?!" ja "I'm sorry but this shit tastes horrible!" sekä muita vastaavia.

"Top Gear"-ohjelmassa fanitetaan autoja. Pintapuolisesti ohjelma vaikuttaa hupaisalta auto-ohjelmalta, jossa esitellään uutuuksia ja kirjaimellisesti lyödään lyttyyn "paskoja automerkkejä" mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Tälläkin tavoin ohjelma toki saavuttaisi suosiota. Jos kuitenkin haluaa näkyvyyttä ja mainetta kiisteltynä omanarvontunteen palauttajana, on lisättävä vettä myllyyn. Jeremy Clarkson onkin ansioitunut hommassaan melko hyvin. Kun vähän heitellään läppää muista maista ja "yksisilmäisistä skotti-idiooteista" sekä todetaan, että "lakkoilevat julkisen sektorin työntekijät pitäisi teloittaa perheidensä silmien edessä", saadaan varmasti kuuluisuutta ja naurunremakoita käsiään taputtelevilta oikeistoduunareilta:

http://www.telegraph.co.uk/culture/tvandradio/bbc/8927036/Jeremy-Clarkson-execute-public-sector-workers-says-BBC-Top-Gear-host.html

Mielenkiintoisia brittidokumentteja olemme myös saaneet seurata. Esimerkiksi aion ottaa Jeremy Paxmanin "Britti-imperiumin perintö"-dokumentin. Jeremy Paxman, joka on muun muassa journalistina ja kirjailijana tunnettu, on myös kunnostautunut brittiläisellä suorasanaisuudellaan. Hänen uusimmassa dokumentissaan kuvaillaan muinaista brittiläistä imperiumia. Päällisin puolin ihan mielenkiintoinen dokumentti kyseessä. Dokumentissa vieraillaan entisissä siirtomaissa, muistellaan luonnollisesti menneitä ja kysellään haastateltavilta suorasukaisia kysymyksiä. Omiin silmiin kyseisestä dokumentista kuitenkin huokuu haikailu brittiläisen imperiumin aikoihin. Dokumentissa Jeremy Paxman vierailee muun muassa entisten siirtomaiden britti-henkisillä golf-klubeilla, siirtomaaherrojen- ja rouvien jälkeläisten tiloilla ja tietenkin muistomerkeillä. Dokumentissa toki paheksutaan brittien tekemiä julmuuksia, mutta annetaan ymmärtää, että siirtomaa-aika oli myös hyvää aikaa. Paxman kyseleekin haastateltaviltaan useaan otteeseen tyyliin, "oliko britti-imperiumi vain huono asia?". Dokumentissa myös ihaillaan esimerkiksi sitä, kuinka kriketti on levinnyt ihan Jamaikalle asti ja kuinka ympäri maailmaa toteutetaan brittiläistä arkkitehtuuria. Voisi siis sanoa, että mielenkiintoisuudesta huolimatta aika pro-imperialistinen vaikutelma ainakin itselleni kyseisestä dokumentista jäi.

Onko siis niin, että suuruuden aikojen ollessa ohi, on tyydyttävä muisteloihin? Pyritäänkö yllä mainituilla sarjoilla ja dokumentilla (sekä muilla vastaavilla) edistämään brittien kansallista itsetuntoa? Reissaava ja suorasanainen tv-kokki kiertelee esimerkiksi USA:ssa sivistämässä toistaitoisia toheloita ravintoloitsijoita ja pelastamassa heidän uraansa. Toisessa taas suorasanainen autonero ja vitsiniekka lyö lyttyyn "paskojen automerkkien" lisäksi toisia maita, alueita ja julkisen sektorin työntekijöitä. Dokumentaristi taas larppailee dokumentissaan entisten imperialistien jalanjäljissä. Ei tule toki myöskään unohtaa Winston Churchillia, joka halveksi Gandhia ja intialaisten itsenäisyyspyrkimyksiä. Sivuseikka. Mies sentään halveksi Hitleriä (pahaa valloittajaa ja ihmishirviötä) ja pelasti Iso-Britannian verellä, hiellä ja kyynelillä.


Osataan sitä toki muillakin tavoilla mahtailla. Lontoon olympialaiset siellä, Lontoon olympialaiset täällä, tuolla.... Lontoon olympialaiset halutaan näyttää kansallisena suurtapahtumana. Mitäs sitten, vaikka maan "rupusakki" ei pääsisikään kannustamaan kotijoukkueita? Mitäs sitten, vaikka baarinpitäjät joutuvat olevaan varovaisia mainostaessaan kisojen alla tai, ettei monopolien hallitsemien kisojen aikana kisakatsomoissa saa pukea Coca Cola-paitoja (kuka edes haluaisi?)? Mc Donald'skin on kuulemma kieltänyt ranskalaisten myynnin niiltä ravintoloilta, jotka toimivat olympiapisteiden läheisyydessä. Kyllä ne kisat kansallinen voimannäyttö silti on. Mitä niistä pienistä yksityiskohdista, jotka hieman ovat ristiriidassa olympialaisten hengen kanssa?


Kun tulevat kruunupäät menevät naimisiin, menee täällä Suomessakin erityisesti keltainen lehdistö sekaisin. Sivistyneistö ja muut elitistit päästelevät katkeransuloisia huokauksia katsellessaan televisiosta tulevien kuninkaallisten häitä ja kiroavat syvään sitä, ettei Suomella ole kuningasta. On se ny prkl, kun suomalaiset juntit eivät ymmärtäneet omaa parastaan. Eivät halunneet liittyä osaksi Euroopan kuninkaallista perhettä.

Yhtenä rappion merkkinä voidaan lännessä myös pitää erityisesti erilaisten äärioikeistolaisten liikkeiden (jotka aloittavat populisteina tai väkivaltaisina uusnatseina) nousua, jotka halveksivat muun muassa feminismiä, homoseksuaalisuutta (ellei niitä voida käyttää aseina muslimeja vastaan), vihervasemmistoanarkommarimarxilaisiastalinistisialastenkeittäjiä, entisen itäblokin maiden ja kolmannen maailman maiden maahanmuuttajia. Nämä velikullat vannovat isänmaallisuuden nimeen ja kritisoivat kaikenlaista poliittista korrektiutta ja "sananvapauden rajoittajia". Luonnollisesti kritisoidaan EU:ta kansallisen suvereniteetin rajoittamisesta ja Schengen-sopimuksesta. Itsekkyyteen perustuva kapitalismikaan ei taida saada kovin suuria kehuja, vaikka kyseiset isänmaiden puolustajat viljelevätkin uusliberalistisia näkemyksiä "sossupummeja" ja "turvapaikkaturisteja" vastaan.

Kapitalismia kritisoivat äärioikeistolaiset tahot määrittelevät ihmisarvon siten, mitä yksilö tuottaa ja onko yksilö hyödyksi yhteiskunnalle. Tuottamaton ihmisroska (erästä kokoomuslaista vihapuhujaa lainatakseni) joutaa hiiteen. Samaten nämä isänmaalliset tyypit määrittelevät kansainvälisen ihmisarvon sen mukaan, millainen taloustilanne maailman maissa on. Taloudellisesti vauraat maat saavat kehuja, kun taas köyhien maiden asukkaat eivät kuulu edes ihmisten joukkoon. Samat tahot ylistävät länsimaista korkeakulttuuria ja haikailevat menneistä ajoista. Viime vuosisadan puolessavälissä ja puolenvälin jälkeen itsenäistyneitä maita kohtaan harjoitetaan "rakentavaa kritiikkiä" (="kommarimaat" ja "barbaariset keskenään sotivat köyhät kehitysmaat").

Suomessa äärioikeisto on aika marginaalia, mutta maahanmuuttokriittinen liike ynnä oikeistopopulistit jakavat aika pitkälti todellisen äärioikeiston kylmää uusliberalismia edustavat näkemykset. Toki islamiin kohdistuva kritiikki on pääosassa, mutta aika uusliberalistisia näkemyksiä heiltäkin saa kuulla. Nuorten laittaminen pakkotyöhön on saanut esimerkiksi Perussuomalaisissa kannatusta. Ei siis väliä, onko nuori etsimässä itseään. Pakkotöihin vaan kaikki tuottamattomat yksilöt. Kommarimaita kritisoidaan, maahanmuuttokriitikoiden kanssa eri mieltä olevia haukutaan vihervassaristallarilesbofeministeiksi. Yhteiskunnalle tuottamattomat mamut ovat vain tarpeeton taakka. Pitäisi valita vain tuottavia yksilöitä. Afrikka on edelleen se "musta maanosa", jossa "sivistymättömät luonnonuskoja harjoittavat heimot" kähisevät alati keskenään. Fetissi länsimaita kohtaan on edelleen vallitseva näkemys. Joskus saatetaan sanoa jotain myönteistä Kiinasta, Intiasta Brasiliasta ja joistakin muista nousevista maista.

Suomen marginaalinen äärioikeisto, maahanmuuttokriittinen liike ja oikeistopopulistit kritisoivat EU:ta ja jonkin verran kapitalismia. Kyseessä olevat tahot pitävät EU:ta itsenäisyyden ryövääjänä ja saattavat silloin tällöin todeta, että kapitalismi on saattanut suomalaisen yhteiskunnan rappion tilaan. Mainitut tahot kuitenkin unohtavat, että heidän näkemyksensä ovat kaukana isänmaallisista näkemyksistä. He eivät puhu mitään suomalaisuudesta ainakaan julkisesti. Julkisuudessa he keskittyvät pääasiassa kriitikoidensa lyttäämiseen ja valittavat olevansa ajojahtien uhreja. "Mamuja" ja "sossupummeja" kritisoivat näkemykset puhuvat myös puolestaan. Haluaisinkin kuulla kaikilta yllä mainittujen uusliberalististen näkemysten jakajilta, mitä on suomalaisuus? Poistakaa ihmeessä stereotypiani. Itse koen, että suomalaiset ovat monin paikoin hyvin kylmiä, epäkohteliaita, eivätkä ollenkaan vieraanvaraisia (yksilöiden välillä on toki joitakin eroja ja maakuntakohtaiset erot kenties lievittävät asiaa jonkin verran). Karjalaiset (vielä elossa olevat ja ne, jotka ovat kiinnostuneita ja tietoisia kulttuuristaan) taas ovat iloisempia ja antaisivat vaikka paidan päältään.

Näen suomalaiset myös hyvin negatiivisina. He eivät esimerkiksi itsenäisyyspäivänä osaa nauttia itsenäisyydestään. Meillä ei muistella, miten itsenäisyys tuli. Vuosilukua painotetaan, mutta ei sitä, että miksi juuri tuona vuonna. Meillä ei muistella itsenäisyyden alkuvuosia, jolloin Suomi haki suuntaa idän ja lännen puristuksessa. Talvi- ja jatkosodat tiedetään jo aika hyvin. Sisällissotaa ollaan alettu käsitellä vasta viime vuosina, mutta pääasiassa itsenäisyyspäivän ulkopuolella. Ulkopuolinen ja Suomen historiasta alun perin tietämätön voisi melkeinpä luulla, että Suomi itsenäistyi vasta talvi- ja jatkosodan jälkeen. Itsenäisyyspäivänä ei puhuta suomalaisuudesta paljoakaan (suppeassa mittakaavassa ja vain veteraaneja muistellen). Illan päätteeksi rahvas saa nauttia eliitin linnan juhlista (television välityksellä), joihin itseltäni mielenkiinto lopahti, kun kuokkavierasjuhlien protestit kuivuivat kokoon. 

Onko suomalaisuus vain sotia, pelkoa Venäjää kohtaan, anteeksipyytelyä tai porvariston itsenäisyyttä? Eikö suomalaisuuteen kuitenkin kuulu jonkinlainen vaatimattomuus? En nyt siis tarkoita sitä, että pyydellään olemassaoloamme anteeksi ja nyökytellään maailmalla. En tarkoita "nöyristelevää mulkvismia" (Jussi Halla-ahon näkemyksiä hieman lainaten). En tarkoita myöskään katkeraa kateutta niitä kohtaan, jotka ovat muita hieman varakkaampia. Tarkoitan tervettä vaatimattomuutta, jossa ei haluta mahtailla, muttei myöskään nöyristellä ja kyräillä. Tällaisessa vaatimattomuudessa ollaan ylpeitä siitä, mitä ollaan, eikä yritetä olla parempia tai huonompia, kuin muut.


Äärinationalistinen ja porvarillisen ylhäisellä korkeakulttuurilla päteminen ("metsäläiskulttuurin kustannuksella") ei mielestäni myöskään kuulu suomalaiseen kulttuuriin. Se kuuluu niihin maihin, joissa ajattelu on alkeellisella kehitystasolla. Jostain ihmeen syystä kuitenkin erityisesti Länsi-Suomessa "itäisen metsäläistä ryssäkulttuuria" tunnutaan halveksivan ja myös karjalaiset ovat saaneet tästä halveksunnasta osansa. No, kenties länsisuomalaisten halveksunnan ymmärtää. Hehän ovat geneettisesti hyvin lähellä tuota ihanaa länttä. Ihanaa länttä ja EU:ta hehkutetaan kuitenkin myös ihan porvarillisen lehdistön toimesta "itäistä metsäläistä" kulttuuria vastaan. Suomen Kuvalehti toi tämän näkemyksen selkeästi esille antaen ymmärtää, että EU-kriittinen populismi ajaa Suomen osaksi Venäjän etupiiriä.


Kysynpähän vaan, mitä helvetin pahaa siinä "metsäläiskulttuurissa" näin ylipäänsä on? Mitä pahaa siinä on, että joku haluaa elää "alkeellisemmin", kuin kapitalismiin, kiiltäviin autoihin ja säihkyviin pukuihin uskovat? Miksi alkuperäisväestöstä puhuttaessa edelleen muinaiset imperialistiset näkemykset ovat vallalla? Miksi maa ei voi vain olla "joutomaata"? Miksi maan pitää aina olla jonkun omistuksessa ja tuottaa? Miksi "alkeellisissa oloissa" elävät ihmiset nähdään ali-ihmisinä? Jos minulta kysytään, niin natsit olivat täysin väärässä ali-ihmis -teoriassaan. He määrittelivät ihmisyyden rodun mukaan. Mielestäni ali-ihmisiä ovat ne, jotka alati halajavat mammonaa ja valtaa keinoja kaihtamatta, levittäytyvät kuin heinäsirkat (joiden materialistisia tarpeita edes maapallo ei riitä tyydyttämään) ja tuhoavat ympäristöään. Sellaiset epäihmiset saisivat minun puolestani kadota ihmisen tai luonnon toimesta. Miksi "lopullista ratkaisua" ei kohdistettu heihin?

Ali-ihmisyys -ajattelu ei kuitenkaan taida sekään kuulua suomalaiseen kulttuuriin. Mistä siis lähtisin etsimään suomalaisuutta? Poliittiset puolueet voisivat tarjota jonkinlaisia vaihtoehtoja. Yleensä juurikin nuo puolueet tapaavat määritellä, minkälaista suomalaisuutta ne ajavat. Kokoomus ei EU:n mielistelijänä ja epätasa-arvoa ajavana puolueena innosta. SDP:tä en Kokoomuksesta juurikaan erota, enkä myöskään Vihreitä. Vihreät kenties pyrkivät enemmän korostamaan suvaitsevaista asennetta ja sitä, ettei saa sanoa "neekeri" tai "ryssä". Vihreiden näkemykset rotujen ja sukupuolten välisestä tasa-arvosta ovat ihailtavia. Välillä heillä kuitenkin tuppaa menemään vähän yli. Välillä tuntuu, että he näkevät rasismia ja suvaitsemattomuutta kaikkialla.


Vihreitä ei myöskään isänmaallisuudesta voi moittia. He pitävät eurokriittisyyttä (Kokoomuksen tavoin) vaarallisena impivaaralaisena aatteena, joka pitää ehdottomasti korvata euro- ja EU-myönteisyydellä (="solidaarisuudella"). Sama pätee aika lailla Vasemmistoliittoon. Siellä sitä istutaan hallituksessa ja tuetaan kaikkea, mitä hallituksessa tehdään. RKP ei oikeistolaisuuden ja kaksinaismoralismin takia sytytä. Keskustassa taas on liian cityliberaalia menoa, vaikka ajoittain siellä maaseutua kosiskellaankin. Perussuomalaiset ei kiinnosta ainakaan kahdesta syystä; puolueessa vallitsee joko soinilainen retoriikka tai maahanmuuttokriittinen näkemys, jossa on mukana aimo annos uusliberalismia. Kokonaisuudessaan kyseinen puolue edustaa ainakin minulle kovaa ja suorasanaista oikeistoa ilman kokoomuslaista sanahelinää.

Entäpäs SKP? Kun mainitaankin sana "kommunismi", herättää se suuria tunteita. Sen todistaa jo se, että kaikki vähänkin vasemmistolaiset tai "monikultturistit" leimataan kommunisteiksi. Aina kun puhutaan mielenosoituksesta, joka vähänkin haiskahtaa vasemmistolaiselle, leimataan se anarkistimarxilaiseksi tai vähintäänkin nyrpistellään nenää alakulttuuria edustavalle "roskasakille" kommunismin pelko alitajunnassa.


Ajoittain tulee sellainen tunne, että valtaosa kommunismi- ja kommunistikriitikoista ei edes tunne yhtään kommunistia saatika ole tutustunut heidän kannanottoihinsa taikka poliittiseen ohjelmaansa. Lähinnä he tuntuvat perustelevan kriittiset näkemyksensä vetoamalla historian ikäviin kokemuksiin, kuulopuheisiin ja yleiseen propagandaan. Itse olen melko pitkään pitänyt heitä Karl Marxia lainaavina vasemmistolaisina, joissa on melko paljon samaa, kuin Vasemmistoliiton retorisissa tavoitteissa. Kun mennään vuosissa enemmän taaksepäin, niputin skp:läiset samaan nippuun räyhäävien stalinistien kanssa. Olen joutunut vähintäänkin lieventämään näkemyksiäni tutustuessani heistä muutamiin ja luettuani heidän kannanottojaan. Harvemmin siellä on tullut vastaan väkivaltaisia vallankumoushaaveita. Siellä vaikutetaan olevan aidosti eurokriittisiä (ilman soinilaista retoriikkaa) ja huolissaan maapallon lisäksi myös suomalaisista vähäosaisista ja kiinnostuneita suomalaisesta luonnosta. Neuvostoromantiikkaan en ole törmännyt.

Skpläiset vaikuttavat näinä aikoina ainoalta aidolta vasemmistolaiselta oppositiolta. Muun opposition keskittyessä myymään aatteitaan hallituspaikkoja vastaan ja lyttäämään rasisteja sekä epäsolidaarisia eurokriitikoita, SKP on profiloitunut aidosti eurokriittisenä puolueena, joka on myös aidosti vähäosaisten asialla. Melkein tekisi mieli liittyä kyseiseen puolueeseen. Suosittelen muille vähintään tutustumista SKP:n puolueohjelmaan ja niihin kommunisteihin. Ties vaikka ne kommarit eivät olisikaan sellaisia fanaattisia epäisänmaallisia mörköjä, kuin väitetään.

PS: Poliittiset päättäjämme ovat antautuneet EU:n ja talousmaailman sätkynukeiksi. EU:n ja talousmaailman sätkynuket edustavat vain EU:ta, talousmaailmaa ja itseään, eivät tavallista kansaa. Alas EU:n ja talousmaailman sätkynuket!