Tästä kuusta on jäänyt mieleen kolme suru-uutista; erään protestilaulajan ja erään journalistin kuolemat sekä Norjan terrori-iskut (joista loppupuolella muutama sananen lisää). Sekä protestilaulaja että journalisti kuolivat traagisesti; toinen sai surmansa aseellisessa väijytyksessä, toisen tappoi roistomainen sairaus.
Argentiinalainen protestilaulaja Facundo Cabral tuli tunnetuksi muun muassa Argentiinan sotilasjuntan vastustajana. Hänen laulunsa (joista kuuluisin lienee: “No soy de aquí ni soy de allá”) käsittelivät syvällisiä asioita. Hänet murhattiin Guatemalassa. Luonnollisesti Guatemalan presidentti Álvaro Colom (joka muuten muistuttaa ulkonäöltään Kolumbian entistä presidenttiä, Álvaro Uribea) esitti surunvalittelunsa Argentiinaan päin muiden joukossa. Itse ihailen Facundo Cabralin kaihoutta vapauteen. Olisipa maailmassa enemmän ihmisiä, jotka eivät anna turhien rajojen pidätellä itseään ja rajoittaa liikkumistaan.
Suomalainen matkusteleva journalisti tuli tunnetuksi muun muassa “eurosauruksena”. Hänestä jäi mieleeni erityisesti (kuten varmaan monen muunkin) sivistynyt olemus ja asiantuntevuus. Muistan myös vuoden 2007, kun olimme perheeni kanssa Cristina Cruisen risteilyllä, jossa mies piti luennon kelteistä.
Hienoja miehiä molemmat, levätkää rauhassa!
Ja sitten hieman Kolumbiasta.
FARC-sissijärjestö on kirjaimellisesti maanvaiva täällä Kolumbiassa. FARC ei tosin enää kykene niin näyttäviin iskuihin, kuin silloin muinoin. Kuitenkin nämä ryökäleet toteuttavat edelleen muutamia iskuja, joista valtaosa herättää lähinnä inhoa, kuten esimerkiksi eräs raukkamainen isku erästä koulua kohtaan Caucan maakunnassa. Miten kauan ne jaksaa jatkaa maantierosvomaista toimintaansa? Etenkin lähimenneisyyden FARCia voisi verrata Afganistanin talebaneihin. Molemmat tahot ovat yrittäneet väkivallalla saada aikaan haluamansa muutoksen (erona toki se, ettei FARC vielä ole ollut vallassa) maissaan. Molemmille myönnettiin aikoinaan suurehko suoja-alue, jossa he saivat toimia ja elää rauhassa. Lopun jo tiedämmekin; sekä FARC että talebanit rikkoivat tulitaukoa ja sota jatkuu edelleen (erona se, että Kolumbian sisällissota ei ole mittakaavassaan todellakaan niin suuri kuin Afganistanissa käytävä oleva sota). Kaikesta huolimatta FARC on mielestäni saanut suhteettoman suurta painoarvoa. Kuka enää jaksaa vouhottaa joistain huumekauppaa pyörittävistä maantierosvoista? Sen ymmärrän, että USA tarvitsee tekosyyn, jonka varjolla se voi sekaantua Kolumbian asioihin, mutta että koko maailmalle FARC, sisällissota ja huumeet ovat synonyymejä Kolumbialle.
Tästäkin huolimatta kolumbialaiset jatkavat elämäänsä, Kolumbia jatkaa kehittymistään ja Transmilenio “metro-bussi” saa seurakseen toisenlaisen kulkuvälineen. Caracolin uutisten mukaan Bogotaan ollaan suunnittelemassa metroa. Metro olisi valmis vuosien 2014-2015 tienoilla. Toivon olevani paikan päällä testaamassa tuota metroa, kun se valmistuu. Ohessa esittelyvideo tulevaisuuden metrosta:
http://www.caracol.com.co/nota.aspx?id=874711
Nationalismi on näinä päivinä saanut ikävän leiman, valitettavasti. Kolumbiassa nationalismi ei ole negatiivisessa valossa, enkä Kolumbiassa oleskellessani ole kansalliskiihkoa/suurempaa rasismia havainnut. Kolumbialaiset ovat varsin patrioottista kansaa positiivisella tavalla. Lippuja liehuu joka puolella ja keltainen, sininen ja punainen väri ovat symboleina monissa paikoissa. Lisäyksenä vielä se että Kolumbiassa soitetaan maan kansallishymniä joka päivä kahdesti; aamulla kello 6 ja illalla kello 6.
Kolumbiassa vietettiin itsenäisyyspäivää viime keskiviikkona (20.7). Onnea 201-vuotiaalle Kolumbialle, joka on saanut nauttia monista itsenäisyyden vuosista niin "La Polan" kuin myös Simon Bolivarinkin (ja monien muiden) ansiosta. Tuona kyseisenä merkkipäivänä matkasin Cajicaan (eräs kylä Tenjon ja Tabion jälkeen) juhlimaan maan itsenäisyyspäivää. Kohde oli eräs ulkosalla sijaitseva “Indiana Jones”-ravintola, jossa päivä kului nopeasti ja leppoisasti. Ohjelma sisälsi muun muassa lekottelua ruohikolla, puheiden kuuntelua, syömistä (ja sitä ruokaa riitti!), musiikin tahdissa heilumista ja tietenkin bingon pelaamista. Ilma oli täydellinen, eikä sadetta sinä päivänä koettu, vaikka tummat pilvet kävivätkin välillä uhkailemassa itsenäisyyspäivän juhlijoita.
Aina kulkiessamme Bogotan keskustan sydämessä, ihastelin korkeaa Monserrate-vuoristoa, jonka huipulla näkyi kirkko. Vihdoin ja viimein koitti päivä, jolloin pääsin kiipeämään tuolle korkealle metsien peittämälle vuorelle. Ennen kuin pääsisimme hisseille, joiden kyydissä nousisimme vuoren huipulle, jouduimme kulkemaan vähän matkaa jalkaisin. Jalkapatikan aikana ohitimme yritystoimintaa pyörittävän miehen. X-maksua vastaan olisimme päässeet laaman viereen seisomaan valokuvan ottamista varten. Kieltäydyimme kohteliaasti ja jatkoimme matkaa hisseille. Viimein saavuimme lippukojulle, jossa oli kohtuullisen pitkä jono. Liput vuorelle maksavat noin 8000 Kolumbian pesoa (noin 3-4 euroa) per nenä.
Maksamisen jälkeen suuntasimme hisseille. Mielenkiintoista oli huomata, että jonossa oli mukana myös jonkin verran länsimaalaisia turisteja. Valtavirtamedian pelottelukampanjat eivät siis ole tepsineet aivan kaikkiin tapauksiin. Pääasiassa länsimaiset turistit tosin pysyttelevät Bogotan keskustassa (“siellä paremmassa osassa”).
Lopulta hissi laskeutui vuorelta täynnä innokkaita vierailijoita ja oli meidän vuoromme “kiivetä”. Hissin noustessa ylös, maisemat vaihtuivat radikaalisti; alhaalla ajavat autot alkoivat näyttää leluautoilta, eikä alhaalla käveleviä ihmisiä juuri havainnut. Myös kasvisto ja luonto muuttui monipuoliseksi. Ilmanala oheni päästyämme huipulle. Hengittäminen oli välillä huohottamista ja jälkeenpäin päätä särki hieman. Mentyämme sisälle Monserraten kirkkoon, kysyin mielessäni: “miksi joku halusi rakentaa kirkon näin korkealle?”. Kirkko oli luostarimainen mietiskelykirkko (nykyisin pääasiassa turisteille suunnattu), jossa maallisen arkipäiväinen todellisuus unohtui. Kirkon sisällä istuimme hetken aikaa penkeillä. Meistä katsottuna vasemmalla oli rippituoli (roomalaiskatoliseen tapaan), yläpuolellamme olevassa kuvaruudussa selitettiin hieman kirkon historiaa ja hieman etäämmällä edessäpäin oli Jeesusta esittävä patsas. Kirkon seinillä oli kiviaineesta valmistettuja pieniä “tauluja”, joissa julistettiin kiitosta Herralle.
Mahtava reissu. Aion ehdottomasti palata takaisin. Alla hieman valokuvaa reissusta Monserrateen:
Taustalla Bogotá
Monserrate-vuoristossa oli luonnollisesti monia kojuja, joissa kaupiteltiin turisteille tavaraa. Oli ruokakojuja, Kolumbia-aiheisia kojuja ja kojuja, joissa myytiin muun muassa El Chavo-paitoja. Niille, jotka eivät vielä tiedä, El Chavo del Ocho on legendaarinen meksikolainen sketsiohjelma, (EDIT) jota voisi kenties verrata jollakin tapaa Ohukaiseen ja Paksukaiseen. Sarjan juoni liikkuu pääasiassa seuraavien hahmojen ympärillä karussa pihapiirissä: El Chavo (orpo, tynnyrissä asuva 8-vuotias, vettä pelkäävä nappula, joka on altis onnettomuuksille, hyväntahtoinen), Quico (elitistinen kakara, joka pitää itseään muita lapsia parempana, röyhkeä, mutta pohjimmiltaan hyväntahtoinen), La Chilindrina (pihapiirin silmälasipäinen älykkö, hieman hemmoteltu lapsi, joka parkuu isälleen aina, kun El Chavo ja Quico kiusaavat häntä, rakastunut El Chavoon), Don Ramon (La Chilindrinan isä, työtön leski, pakoilee vuokraisäntää maksamattomien vuokrien takia, luonteeltaan tulinen, ei pidä El Chavosta), Doña Florinda (Quicon äiti, elitistinen nainen, leski, joka on ihastunut erääseen opettajaan, siisteysintoilija, vihaa Don Ramonia), Profesor Jirafales (opettaja, hienostunut ja päällisin puolin kärsivällinen, ihastunut Doña Florindaan), Doña Cleotilde (vanha eläkeläisrouva, pihapiirin juorujen mukaan noita, palavasti rakastunut Don Ramoniin), Señor Barriga (lihava vuokraisäntä, joka epätoivoisesti yrittää periä Don Ramonilta saataviaan onnistumatta).
Alla hieman videokuvaa, jossa Don Ramon esittää hullua vältelläkseen vuokranmaksua:
Jos Don Ramonilla oli vaikeuksia saada työtä El Chavo del Ocho –ohjelmassa, on myös tavallisellakin ihmisellä vaikeuksia työn löytämisessä. Täällä päin palkkataso on Suomen palkkatasoon verrattuna alhainen, mutta kun koulutus on hankittu, nousee myös palkka luonnollisesti. Saamieni tietojen mukaan, maassa työskentelee ulkomaista (pääasiassa länsimaista) työvoimaa. Ei siinä mitään, kansainvälisyys ja kulttuurienvälinen yhteistyö ovat toivottavia asioita. Yhtä asiaa en kuitenkaan ymmärrä. Puhuttaessa esimerkiksi englannin opetuksesta, useissa työpaikkailmoituksissa mainostetaan: “native English speaker preferred”. Olen usein ällikällä lyöty, kun törmään tämänkaltaisiin ilmoituksiin, joissa länsimaista työvoimaa suositaan oman väen kustannuksella. Mikä siinä ulkomaisessa on niin hienoa? Mielestäni hienompaa olisi, jos oman maan eliitti ynnä muut pomot panostaisivat myös oman väen työllistämiseen ja kouluttamiseen. Täällä päin mielestäni kaivataan sitä maahanmuuttokriittisyyttä huomattavasti enemmän, kuin esimerkiksi Suomessa. Suomalaiset maahanmuuttokriitikot liioittelevat/valehtelevat urakalla väittäessään, että Suomen työmarkkinoilla suositaan ulkomaista työvoimaa oman väen kustannuksella. Väite oman väen syrjimisestä (kun puhutaan Suomesta) on silkkaa paskapuhetta. Tutustukaa joskus huviksenne Kolumbian työmarkkinoihin ja tehkää omat johtopäätöksenne ja vertauksenne (lisätietoa/linkkejä saa lisää, jos haluaa).
Toinen asia, mikä herättää närkästykseni, on viisumiasia. Itse en tarvitse viisumia tänne päin (jos kyse on kolmesta kuukaudesta tai sitä lyhyemmästä ajasta). Sama pätee moneen muuhun maahan Venäjää lukuun ottamatta. Samoja oikeuksia ei olla kirjattu monien muiden maiden kansalaisille (pääasiassa ns. kolmannen maailman kansalaisille). Esimerkiksi kolumbialaiset ja ainakin valtaosa Afrikan valtioiden kansalaisista tarvitsevat viisumin matkustaessaan esimerkiksi Suomeen. Miksi? Miksi he tarvitsevat viisumin, mutta länsimaalaiset eivät? Minulle on turha tulla puhumaan ihanasta länsimaisesta demokratiasta ja muita kulttuureja kunnioittavista länsimaisista oikeusvaltioista niin kauan, kuin vastaava rasistinen käytäntö on voimissaan. Joko viisumipakko kaikille rotuun/kulttuuriin/uskontoon jne. katsomatta, taikka sitten viisumivapaus kaikille. Niin yksinkertaista se on.
Viimeisenä, vaan ei vähäisempänä: syvä osanottoni Norjan tapahtumien johdosta. Toivottavasti tämänkaltaista murhenäytelmää ei enää jatkossa tapahdu. Toivon ja rukoilen (anteeksi uskonnollinen termi näin rationaalisen järjen aikakaudella), että ihmiset avaisivat vähitellen silmänsä ja nousisivat kasvavassa määrin vaatimaan moniäänistä ja moniväristä maailmaa, johon mahtuvat muslimit, kristityt, hindut, buddhat, eurooppalaiset, afrikkalaiset jne.. Rotu/kulttuurikiihkoilua eikä omalla “paremmuudella” ratsastamista tule hyväksyä. On myös tehtävä selvä pesäero positiivisen ja negatiivisen nationalismin välille. Eurabiasta, Suomaliasta, uusista ristiretkistä tms. vouhottaminen on tietenkin negatiivista nationalismia ja negatiivista nationalismia ajavat ovat suuri riski yhteiskuntarauhalle ja sopuisalle rinnakkaiselolle. Tehkäämme kaikkemme, ettei negatiivinen nationalismi muodostuisi viralliseksi totuudeksi.
PS: Porvarin logiikka: Säästä, säästä ja säästä. Säästä kaikkialta "toisarvoisista kohteista" omaisuutesi kartuttamiseksi. Jos kansa vähän marisee ja/tai niskuroi, lisää vartijoiden määrää, jotka pitävät kansan kurissa ja markkinaherrojen nuhteessa ja hoitavat siten myös likaisen työn puolestasi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti