fondos para myspace, plantillas, layouts

sunnuntai 28. elokuuta 2011

49. San Andrés special (day 2)

Uusi päivä ja uusin voimin ylös vuoteesta. Lenkkeilyvaatteet niskaan ja olimme jälleen valmiita perinteiselle aamureippailulle. Nousevaa aamuaurinkoa ihastellessa ja lempeän tuulen syleilyssä sielumme ja ruumiimme heräsi ja lopulta olimme virkeinä valmiit ottamaan uuden päivän vastaan.


Lenkkeilyn jälkeen oli vuorossa kehon tankkausta, jonka jälkeen palasimme hotellihuoneeseen vaihtamaan vaatteita. Suunnitelmissa olisi vierailu luonnon omassa “akvaariossa”. Mukaan tarvittiin luonnollisesti snorkkelit, jotta kalojen katseleminen olisi miellyttävämpää silmille ja keuhkoille. Kävimme siis parin korttelin päässä ostamassa snorkkelit molemmille. Ikäväksemme onnistuin kuitenkin hajottamaan omani ja jouduimme ostamaan jälleen uudet. Lopulta pienen harmin ja rahan palamisen jälkeen pääsimme lähtemään.


Kävelimme kohti venesatamaa (Mueje Casa de La Cultura) , josta purjehtisimme “akvaarioon”. Istuskelimme hetken aikaa penkeillä odottelemassa nimenhuutoa. Ilma oli läkähdyttävä, mutta samaan aikaan nautinnollinen suomalais-karjalaiselle turistille, joka on koko elämänsä asunut kylmässä Pohjolassa. Viimein meitä kutsuttiin nimeltä ja astuimme moottoriveneeseen, jonka kyydissä ohitimme Karibianmeren seitsemän eri sinisen sävyä. Värit vaihtuivat vaaleammansinisestä hieman tummempaan ja tummemmansinisestä täysin vaaleansiniseen ja turkoosiin.

















Karibianmeri ja seitsemän eri sinisen sävyt.



Pienen moottoriveneajelun jälkeen saavuimme määränpäähämme. Alas veneestä, snorkkelit naamalle ja niin olimme valmiita “akvaarioon”. Alussa snorkkelit hieman vuotivat, toisin sanoen, päästivät vettä sisään. Melkein kaduimme ostostamme, mutta saimme ongelman onneksi ratkaistua ja pääsimme nauttimaan kirjavasta kalakannasta. Etenimme syvemmälle veteen ja jo alussa parvi pieniä hopeanvärisiä kaloja tervehti meitä. Syvemmällä vedessä näimme monia erivärisiä kaloja, pieniä ja hieman suurempia; kellertävän mustia, sinisiä ja hopeanharmaita. Erityisesti eräs hyvin litteä rauskumainen kala jäi mieleen. Suosittelen kaikille San Andrésissa käyville vierailua kyseisessä “akvaariossa”. Toisaalla halukkaille on myös olemassa eräänlainen “akvaario”, joka on tosin hieman kalliimpi (20 000 pesoa). Oppaat antavat lisätietoa.


Poistuttaessa veneestä, on hyvä painaa mieleen veneen nimi, jolla matkustat saarelle. Kun on poislähdön aika, nimenhuudon sijasta “merimiehet” huutavat laivan nimeä. Eräälle veneelle oli annettu varsin mielenkiintoinen nimi (“La Cuca”). Kutsun kuultuamme, nousimme veneisiin ja ajoimme kohti seuraavaa saarta. Matka meni varsin nopeasti kiirehtivän moottoriveneen kyydissä, joka hieman loiskutti suloisen Karibianmeren aaltoja päällemme.


Moottorivene rantautui Jhonny Cay-nimiselle saarelle. Jhonny Caysta tuli välittömästi toinen suosikkini (varsinaisen San-Andrés –saaren lisäksi). Kyseessä oli pieni saari, joka oli palmujen peittämä. Aluksi istuimme odottelemaan lounasta hieman varjossa paahtavasta auringosta (kaikki lounaat maksavat 20 000 pesoa, tarjolla yleensä herkullista kalaa ja riisiä arbol del pan-nimisen “leipähedelmän” kera). Tämän lisäksi nautimme virvoitusjuomista ja saaren erikoisuudesta, “Coco Loco”-nimisestä herkullisesta juomasta, joka tarjoiltiin meille kookospähkinän kuorissa. “Mitä muuta sitä ihminen voi kysyä?” ajattelimme. Herkullinen lounas virvoitusjuomien ja Coco Loco-juoman kera palmujen katveessa.


Aterioituamme hieman, päätimme lähteä pienelle tutkimusretkelle. Hyvällä tuurilla näkisimme suuria leguaaneja (iguanas), joita Jhonny Caylla sanottiin olevan. Pienen kävelyn jälkeen näimmekin puissa laiskottelevia isokokoisia leguaaneja. Ohitsemme vilahti myös monia erivärisiä pienempiä liskoja. Etäämmällä pääsimme ihastelemaan punaisia rapuja, joita oli paljon! Jostain syystä ne viihtyivät etäällä merenrannan kivikoista, joissa rapuja yleensä näkee.


Jatkoimme kulkuamme hieman kivikossa kohti uimarantaa, josta moottoriveneemme lähtisi takaisin kohti varsinaista San Andrésia. Uimme tai paremmin sanottuna makasimme vedessä matalassa kohtaa. Aallot olivat hyvin voimakkaita ja ne kirjaimellisesti paiskasivat meikäläisiä kohti rantahietikkoa ja heitti peräämme hiekkaa ja kiviä ja muuta vedessä olevaa tavaraa. Varsin kovia aaltoja Jhonny Caylla siis. Ajoittain voimakkaat aallot yrittivät vetää meitä mukaansa paiskatakseen meidät kohti kivikkoa.


Kaikki loppuu aikanaan (onneksi ei San Andrésin reissu vielä sentään), niin myös retkemme Jhonny Caylla lähestyi loppuaan ja oli aika palata veneellemme. Moottori täysillä palasimme “kotisaarellemme” ja vetäydyimme hotellihuoneeseemme, jossa pysyimme päivällishetkeä lukuun ottamatta myöhään yöhön asti. Yöllä meitä valvottikin sitten sen verran, että pakottauduimme ulos pienelle yökävelylle. Yllätykseksemme ihmisiä oli harvinaisen paljon ulkoa. San Andrés taitaa olla saari, joka ei koskaan nuku. Kävelimme hieman hotellialueen hienoja katuja nauttien lempeästä yön tuulesta räpsien samalla kuvia toisistamme. Viileämpänä vuorokauden aikana huomasin myös, että olin polttanut itseni auringossa. Aiemmin olin heittänyt herjaa punaniska-junteista ja nyt huomasin, että oma niskani oli punainen. Karma (“pilkka osuu omaan nilkkaan/niskaan”) iski takaisin.


Eli muistakaa paljon aurinkorasvaa, jos ihonne on teille kallis!


keskiviikko 24. elokuuta 2011

48. San Andrés special (day 1)















(Näkymä hotellihuoneen ikkunasta noin klo 9-10 aikaan aamulla)

Kyllä kannatti herätä aamulla kello 5.30 katsomaan Hotel Beachin näköalaa. Kuten oheisesta kuvasta näkyy, hotellimme ei sijainnut aivan meren vieressä, mutta riittävän lähellä kuitenkin. Edellisenä yönä allaolevasta maisemasta ei juuri hahmottanut muuta, kuin Texaco-nimisen bensa-aseman ja muutamia kojuja. Herätessä yllätys olikin melkoinen, kun toisella puolella maisemaa komistivat metsien peittämät vuoret ja toisella puolella maisemaa kaunistivat Karibianmeren aallot ja palmujen koristama hiekkaranta. Taivaanranta oli maalauksellinen, aurinko oli juuri nousemassa ja ilma vaikutti juuri ihanteelliselta.


Oli siis aika lähteä pienelle aamureippailulle. Musiikin tahdissa aloitimme aamuhölkän. Kello ei ollut vielä kuuttakaan, kun hölkkäsimme San Andrésin hiekkarantaa pitkin. Vielä yllättävämpää oli nähdä niin monia ihmisiä niin varhain reippailemassa. Osa hölkkäsi hiekkarantaa tai hotellialueen katuja pitkin, osa oli kastautumassa Karibianmeren aalloissa ja loput olivat pitämässä aerobic-tuntia kovaäänisine kaiuttimineen. Hölkätessämme olin vähällä kompastua noiden kovaäänisten kaapeleihin ja siten onnistuin melkein pilaamaan aerobic-tunnin. Onneksi ei käynyt kuitenkaan sen köpelömmin ja hölkkä jatkui.


Hölkkä jatkui erään toisen hotellin edustalle asti, jonka jälkeen päätimme kääntyä takaisin ja jatkaa reippailua toiseen suuntaan. Matkan varrella kävimme ostamassa virvoitusjuoman, jonka voimin jaksoimme eräälle kirkolle asti. Kurkistimme sisään kirkkoon, jossa oli juuri sillä hetkellä menossa katolinen messu (San Andrésilla on katolilaisia ja kuulemma jokunen islaminuskoinenkin, mutta valtaosa saaren asukkaista on baptisteja ja adventisteja). Samaan aikaan näimme lentokoneen nousevan ilmaan läheiseltä kentältä (lentokenttä sijaitsee hyvin lähellä hotellialuetta). Tyytyväisinä ajatellessamme, että saisimme viettää paratiisisaarella vielä reilut 4 päivää, matkasimme takaisin hotellille. Matkan varrella pysähdyimme pieneen kivikkoon, jossa näimme paljon rapuja! Hiekkarannlla näimme lekottelevia kulkukoiria kaikessa rauhassa. Aurinko oli jo noussut ja ilma oli selvästi kuumempi. Olikin siis aika kiiruhtaa hotelliaamiaiselle ja valmistautumaan tulevaan päivään aurinkorasvan kera.


















(Nousemaisillaan oleva aurinko ja ihmisiä uimassa hieman ennen kello kuutta aamulla)



















(Jos katsot tarkkaan, voit havaita kuvassa muutakin, kuin karua kivikkoa)




Pikaisen suihkun jälkeen kiiruhdimme aamiaiselle. Ja sitä ruokaa riitti. Oli montaa erilaista lajia ja vatsansa sai täyteen. Täyttävän ja maukkaan aamupalan jälkeen kipusimme vielä ylös huoneeseen levittämään aurinkorasvaa ihollemme. Hieman lekoteltuamme riensimme alakertaan. Vuorossa olisi ensimmäinen yhteinen "opastettu" kierros muiden turistien kanssa (joista suurin osa oli luonnollisesti kolumbialaisia). Maksettuamme muutaman tuhannen peson, kiipesimme autoon, joka kyyditsisi meidät noin 20 minuutin ajomatkan päässä sijaitsevalle toiselle hotellialueelle. Automatkan aikana lepuutimme silmiämme luonnonvihreissä maisemissa ja luonnollisesti ihastelimme myös kimaltelevaa merta. Ajattelevatkohan San Andrésin asukkaat, kuinka onnekkaita he ovat nähdessään sellaisia maisemia joka päivä?


Annettuamme nimemme ja muutamat muut tiedot, olimme oikeutettuja menemään uima-allasalueelle nauttimaan juomista (hotellialueella tarjoiltavat juomat sisältyivät koko matkan hintaan, joten saimme nauttia "ilmaisia" juomia miltei rajattomasti) ja istuskelemaan aurinkotuoleilla, tai kastautumaan uima-altaassa tai Karibianmeren aalloissa (paremminkin "luonnonaltaassa"). Kastauduin molemmissa altaissa. Loppuajan istuskelimme aurinkotuoleilla nauttien juomista ja lämmittävästä auringosta fiilistellen taustalla soivaa reggae-musiikkia. Reggae on hyvin tunnusomaista afro-karibialais-kolumbialaiselle San Andrésille. Minne tahansa menetkin, taustalla raikaa rento reggae.


Keskipäivän jälkeen menimme nauttimaan lounasta. Kylläisinä monipuolisen aterian jälkeen siirryimme aulatilaan odottelemaan paluukyytiä. Jouduimme hieman odottelemaan paluukyytiä, koska aikaisemmin emme olleet riittävän aggressiivisia ja päästimme kaikki ihmiset edellemme. Vastaavassa tilanteessa kannattaa siis olla sopivalla tavalla aggressiivinen, ettei kyyti jätä.


















(Karibianmeren aallot)




Palattuamme omalle hotellialueellemme, ohjelmassa oli jälleen hieman uintia. Kello kolmen aikoihin oli jo hieman tuulisempaa merellä päin ja aallot olivat voimakkaampia. Päätimme lopulta noin tunnin uinnin jälkeen palata hotellille odottelemaan illallista.


Illallisen jälkeen kävimme keskustassa hieman tutkimassa kauppoja tuliaisia ja tulevia ostosreissuja varten. Ostimme hieman makeisia ja hajuvesiä. Illan sää oli miellyttävä; ei liian tukahduttava, mutta lämmin kuitenkin. Merellä tuuli enemmän, kuin päivällä ja aallot olivat luonnollisesti voimakkaampia. Pimeyden laskeuduttua ei siis ole suositeltavaa (eikä edes sallittua) uida. Joskus on hyvä vain katsoa koskemisen sijaan. Kyllä niitä aaltoja olisi koko yön katsellutkin. Joskus täytyy kuitenkin myös nukkua, jotta jaksaisi seuraavanakin päivänä kulkea ja uida. Noin iltayhdentoista aikoihin olimmekin jo sikeässä unessa.







lauantai 20. elokuuta 2011

47. San Andrés special (Day 0)

Loppukesäinen tervehdys. Seuraavissa teksteissä aion hieman kirjoittaa viisipäiväisestä matkasta eräälle paratiisisaarelle, joka toteutui viime kuun lopussa. Kyseessä oli Kolumbialle kuuluva San Andrés (ei siis se GTA-pelin kuvitteellinen ympäristö, San Andreas!), joka sijaitsee Karibianmerellä, lähellä Nicaraguaa. Aiemmin olin nähnyt vain joitakin kuvia ja videoita Youtubessa kyseisestä paikasta sekä kuullut ylistäviä kommentteja. Oli siis aika kokea tuo paratiisi. Heinäkuun alussa viettäessämme aikaa Bogotan länsipuolella Portal 80 (ochenta) -nimisessä kauppakeskuksessa, törmäsimme Tour & Go-nimiseen yritykseen, joka kaupitteli matkaa San Andrésille. Asiallinen ja elegantisti pukeutunut herrasmies kertoi, mitä kaikkea matkan hintaan sisältyisi. Lopulta päätimme hyväksyä tarjouksen ja maksettuamme hinnan, saimme matkaliput ynnä muut tärkeät paperit matkaa varten.


Kärsimättömän odottelun jälkeen koitti lähtöpäivä viimein. Katsottuamme hieman ahdistavan elokuvan, The Wave (Die Welle), aloitimme laukkujen pakkaamisen. Pakkaamisen lomassa hermoilimme, mitä matkalaukuista vielä puuttuu ja mitä lentokoneeseen ei saa viedä. Lopulta laukut pakattuina ja reissumieli säilöttynä nousimme bussiin, joka vei meidät Tenjosta Bogotaan. Bogotassa säntäsimme ensimmäiseen taksiin, jonka näimme ja taksilla huristelimme El Doradon lentokentälle. Saavuimme lentokentälle yli kolme tuntia etuajassa. Aikaa siis riitti hyvin viime hetken henkiseen valmistautumiseen. Istuskelimme vähän aikaa penkeillä, söimme eväitä ja odottelimme pääsyä Check-in -jonoon. Check-inin ja turvatarkastusten jälkeen ohjelmassa olisi vielä hetkinen odottelua ennen lentokoneeseen pääsyä.


Pitkän odottelun jälkeen, yömyöhäisellä melkeinpä juoksimme Aviancan koneeseen. Niin innoissamme olimme. Turvavyöt kiinni, hieman turvallisuusohjeiden seuraamista ja viimein nousimme ilmaan Aviancan kyydissä. Öinen Bogota oli vaikuttava näky ylhäältä päin katsottuna. Noustuamme yhä korkeammalle ilmaan ja Bogotan jäädessä alas, emme kyenneet enää näkemään juurikaan mitään. Syötyämme hieman ilta/yöpalaa, jonka Aviancan ystävällinen henkilökunta meille tarjoili, matkaväsymys voitti ja vedimme pienet tirsat. Nokkaunet eivät kestäneet kauankaan, kun aloitimme jo laskeutumisen.


Emme edelleenkään nähneet paljoa muutamien valojen lisäksi, mutta oli huikeaa tietää, että olimme Karibianmeren yllä. Noustuamme koneesta pois, tunsimme välittömästi trooppisen tuulahduksen; täysin erilainen ilmasto verrattuna viileään Bogotaan. Paikallisten byrokraattien tehtyä perinteiset tarkastukset, siirryimme laukkujen kera väsyneinä, mutta tyytyväisinä odottelemaan taksia hotellille. Pienen säätämisen jälkeen taksimme poimi meidät ja ajoi meidät hotellille, jonka nimi oli Beach. Ystävällinen ja rento henkilökunta toivotti meidät tervetulleiksi ystävällisin sanoin ("amigo") ja minä tein näyttävän sisääntulon kaadettuani erään koriste-esineen, joka ei onneksi ollut särkyvää materiaalia. Siinä sitten vähin äänin kiipesimme viidenteen kerrokseen, jossa hotellihuoneemme sijaitsi.


Trooppinen ja raikas tuoksu täytti sieraimemme ja mielemme täyttyi ilolla avattuamme huoneen oven. Todella viihtyisä ja kodikas huone ja hieno näköala (jota ei tosin pimeässä kovin hyvin hahmottanut). Viimein pikaisten iltapesujen ja pisujen jälkeen parin tunnin yöunille ja valmistautumaan tulevia lomapäiviä varten.



PS: Koska kyseessä on matkakuvaus, päätän jättää PS-osion pois matkakuvauksen ajaksi.

perjantai 19. elokuuta 2011

46. Kirjojen repimisestä

Muutama sananen kirjojen repimisestä:


http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Puolalaisoikeus+Hevirokkari+sai+repi%C3%A4+Raamatun/1135268645062



Jep, puolalainen muusikko, Adam Darski päätti uhmata auktoriteetteja ja muuttaa maailmaa repimällä Raamatun konsertissaan. Adam Darskilla oli varmaankin syynsä repimisrituaalillensa. Hän joko:


A) on saatananpalvoja, B) purki siten omia lapsuuden traumojaan ja esitti samalla halveksuntansa maansa ahdasmieliselle ilmapiirille, C) yritti halvalla ja kuluneella kikalla saada julkisuutta itselleen. Itse veikkaan erityisesti vaihtoehtoja B ja C. Wikipedian mukaan Adam Darski kasvatettiin katolilaiseksi. Niin... Jotkut uskonnollisissa kodeissa traumatisoituneet kapinalliset vilauttelevat sulojaan koko maailmalle, toiset purkavat traumojaan repimällä kirjoja.


Miten Adam Darskin teko muutti maailmaa? Kenties kyseinen teko ja teon jälkiseuraamukset vain vahvistivat yleistä mielipidettä siitä, että uskonnolliset instituutiot ovat aikansa eläneitä. Ei siis mitään kovin järisyttävää... Toki tiettyjä ihmisiä saattaa oikeasti syvästi loukata vastaavanlainen pyhien symboleiden häpäisy. Toisille uskonnolliset symbolit merkitsevät paljon. Viimeksihän nousi kohu siitä, kun eräs jenkkiläinen populistipappi suunnitteli Koraanien sytyttämistä tuleen.


Itselleni Jumala on paljon enemmän, kuin kirja tai muut uskonnolliset symbolit. Mielestäni Jumalan olemassaolo ei rajoitu paikkoihin, maallikkojen tulkintoihin, arvostelijoiden, eikä ylipäänsä kenenkään mielipiteisiin. Kukin uskokoon, mihin haluaa ja miten haluaa. Kunhan pidetään mielessä se, että kaikilla uskovaisilla on oikeus uskoa siinä missä ateisteilla on oikeus olla uskomatta ja niin edelleen. Minun puolestani kaikki raskaan musiikin esittäjät saavat repiä Raamattuja sydämensä kyllyydestä. Pidätän kuitenkin siinä tapauksessa oikeuden itselleni mennä julkisesti tuhoamaan Slipknotin naamareita tai tekemään jotain muuta yhtä hienoa ja kapinallista uhmaten raskaan musiikin maailman auktoriteetteja.


PS: Porvarin logiikka: Säästä, säästä ja säästä. Säästä kaikkialta "toisarvoisista kohteista" omaisuutesi kartuttamiseksi. Jos kansa vähän marisee ja/tai niskuroi, lisää vartijoiden määrää, jotka pitävät kansan kurissa ja markkinaherrojen nuhteessa ja hoitavat siten myös likaisen työn puolestasi.

maanantai 25. heinäkuuta 2011

45. Raportteja Kolumbiasta (Osa 3)

Tästä kuusta on jäänyt mieleen kolme suru-uutista; erään protestilaulajan ja erään journalistin kuolemat sekä Norjan terrori-iskut (joista loppupuolella muutama sananen lisää). Sekä protestilaulaja että journalisti kuolivat traagisesti; toinen sai surmansa aseellisessa väijytyksessä, toisen tappoi roistomainen sairaus.
Argentiinalainen protestilaulaja Facundo Cabral tuli tunnetuksi muun muassa Argentiinan sotilasjuntan vastustajana. Hänen laulunsa (joista kuuluisin lienee: “No soy de aquí ni soy de allá”) käsittelivät syvällisiä asioita. Hänet murhattiin Guatemalassa. Luonnollisesti Guatemalan presidentti Álvaro Colom (joka muuten muistuttaa ulkonäöltään Kolumbian entistä presidenttiä, Álvaro Uribea) esitti surunvalittelunsa Argentiinaan päin muiden joukossa. Itse ihailen Facundo Cabralin kaihoutta vapauteen. Olisipa maailmassa enemmän ihmisiä, jotka eivät anna turhien rajojen pidätellä itseään ja rajoittaa liikkumistaan.

Suomalainen matkusteleva journalisti tuli tunnetuksi muun muassa “eurosauruksena”. Hänestä jäi mieleeni erityisesti (kuten varmaan monen muunkin) sivistynyt olemus ja asiantuntevuus. Muistan myös vuoden 2007, kun olimme perheeni kanssa Cristina Cruisen risteilyllä, jossa mies piti luennon kelteistä.

Hienoja miehiä molemmat, levätkää rauhassa!
Ja sitten hieman Kolumbiasta.

FARC-sissijärjestö on kirjaimellisesti maanvaiva täällä Kolumbiassa. FARC ei tosin enää kykene niin näyttäviin iskuihin, kuin silloin muinoin. Kuitenkin nämä ryökäleet toteuttavat edelleen muutamia iskuja, joista valtaosa herättää lähinnä inhoa, kuten esimerkiksi eräs raukkamainen isku erästä koulua kohtaan Caucan maakunnassa. Miten kauan ne jaksaa jatkaa maantierosvomaista toimintaansa? Etenkin lähimenneisyyden FARCia voisi verrata Afganistanin talebaneihin. Molemmat tahot ovat yrittäneet väkivallalla saada aikaan haluamansa muutoksen (erona toki se, ettei FARC vielä ole ollut vallassa) maissaan. Molemmille myönnettiin aikoinaan suurehko suoja-alue, jossa he saivat toimia ja elää rauhassa. Lopun jo tiedämmekin; sekä FARC että talebanit rikkoivat tulitaukoa ja sota jatkuu edelleen (erona se, että Kolumbian sisällissota ei ole mittakaavassaan todellakaan niin suuri kuin Afganistanissa käytävä oleva sota). Kaikesta huolimatta FARC on mielestäni saanut suhteettoman suurta painoarvoa. Kuka enää jaksaa vouhottaa joistain huumekauppaa pyörittävistä maantierosvoista? Sen ymmärrän, että USA tarvitsee tekosyyn, jonka varjolla se voi sekaantua Kolumbian asioihin, mutta että koko maailmalle FARC, sisällissota ja huumeet ovat synonyymejä Kolumbialle.

Tästäkin huolimatta kolumbialaiset jatkavat elämäänsä, Kolumbia jatkaa kehittymistään ja Transmilenio “metro-bussi” saa seurakseen toisenlaisen kulkuvälineen. Caracolin uutisten mukaan Bogotaan ollaan suunnittelemassa metroa. Metro olisi valmis vuosien 2014-2015 tienoilla. Toivon olevani paikan päällä testaamassa tuota metroa, kun se valmistuu. Ohessa esittelyvideo tulevaisuuden metrosta:

http://www.caracol.com.co/nota.aspx?id=874711


Nationalismi on näinä päivinä saanut ikävän leiman, valitettavasti. Kolumbiassa nationalismi ei ole negatiivisessa valossa, enkä Kolumbiassa oleskellessani ole kansalliskiihkoa/suurempaa rasismia havainnut. Kolumbialaiset ovat varsin patrioottista kansaa positiivisella tavalla. Lippuja liehuu joka puolella ja keltainen, sininen ja punainen väri ovat symboleina monissa paikoissa. Lisäyksenä vielä se että Kolumbiassa soitetaan maan kansallishymniä joka päivä kahdesti; aamulla kello 6 ja illalla kello 6.

Kolumbiassa vietettiin itsenäisyyspäivää viime keskiviikkona (20.7). Onnea 201-vuotiaalle Kolumbialle, joka on saanut nauttia monista itsenäisyyden vuosista niin "La Polan" kuin myös Simon Bolivarinkin (ja monien muiden) ansiosta. Tuona kyseisenä merkkipäivänä matkasin Cajicaan (eräs kylä Tenjon ja Tabion jälkeen) juhlimaan maan itsenäisyyspäivää. Kohde oli eräs ulkosalla sijaitseva “Indiana Jones”-ravintola, jossa päivä kului nopeasti ja leppoisasti. Ohjelma sisälsi muun muassa lekottelua ruohikolla, puheiden kuuntelua, syömistä (ja sitä ruokaa riitti!), musiikin tahdissa heilumista ja tietenkin bingon pelaamista. Ilma oli täydellinen, eikä sadetta sinä päivänä koettu, vaikka tummat pilvet kävivätkin välillä uhkailemassa itsenäisyyspäivän juhlijoita.

Aina kulkiessamme Bogotan keskustan sydämessä, ihastelin korkeaa Monserrate-vuoristoa, jonka huipulla näkyi kirkko. Vihdoin ja viimein koitti päivä, jolloin pääsin kiipeämään tuolle korkealle metsien peittämälle vuorelle. Ennen kuin pääsisimme hisseille, joiden kyydissä nousisimme vuoren huipulle, jouduimme kulkemaan vähän matkaa jalkaisin. Jalkapatikan aikana ohitimme yritystoimintaa pyörittävän miehen. X-maksua vastaan olisimme päässeet laaman viereen seisomaan valokuvan ottamista varten. Kieltäydyimme kohteliaasti ja jatkoimme matkaa hisseille. Viimein saavuimme lippukojulle, jossa oli kohtuullisen pitkä jono. Liput vuorelle maksavat noin 8000 Kolumbian pesoa (noin 3-4 euroa) per nenä.

Maksamisen jälkeen suuntasimme hisseille. Mielenkiintoista oli huomata, että jonossa oli mukana myös jonkin verran länsimaalaisia turisteja. Valtavirtamedian pelottelukampanjat eivät siis ole tepsineet aivan kaikkiin tapauksiin. Pääasiassa länsimaiset turistit tosin pysyttelevät Bogotan keskustassa (“siellä paremmassa osassa”).

Lopulta hissi laskeutui vuorelta täynnä innokkaita vierailijoita ja oli meidän vuoromme “kiivetä”. Hissin noustessa ylös, maisemat vaihtuivat radikaalisti; alhaalla ajavat autot alkoivat näyttää leluautoilta, eikä alhaalla käveleviä ihmisiä juuri havainnut. Myös kasvisto ja luonto muuttui monipuoliseksi. Ilmanala oheni päästyämme huipulle. Hengittäminen oli välillä huohottamista ja jälkeenpäin päätä särki hieman. Mentyämme sisälle Monserraten kirkkoon, kysyin mielessäni: “miksi joku halusi rakentaa kirkon näin korkealle?”. Kirkko oli luostarimainen mietiskelykirkko (nykyisin pääasiassa turisteille suunnattu), jossa maallisen arkipäiväinen todellisuus unohtui. Kirkon sisällä istuimme hetken aikaa penkeillä. Meistä katsottuna vasemmalla oli rippituoli (roomalaiskatoliseen tapaan), yläpuolellamme olevassa kuvaruudussa selitettiin hieman kirkon historiaa ja hieman etäämmällä edessäpäin oli Jeesusta esittävä patsas. Kirkon seinillä oli kiviaineesta valmistettuja pieniä “tauluja”, joissa julistettiin kiitosta Herralle.

Mahtava reissu. Aion ehdottomasti palata takaisin. Alla hieman valokuvaa reissusta Monserrateen:




























Taustalla Bogotá



Monserrate-vuoristossa oli luonnollisesti monia kojuja, joissa kaupiteltiin turisteille tavaraa. Oli ruokakojuja, Kolumbia-aiheisia kojuja ja kojuja, joissa myytiin muun muassa El Chavo-paitoja. Niille, jotka eivät vielä tiedä, El Chavo del Ocho on legendaarinen meksikolainen sketsiohjelma, (EDIT) jota voisi kenties verrata jollakin tapaa Ohukaiseen ja Paksukaiseen. Sarjan juoni liikkuu pääasiassa seuraavien hahmojen ympärillä karussa pihapiirissä: El Chavo (orpo, tynnyrissä asuva 8-vuotias, vettä pelkäävä nappula, joka on altis onnettomuuksille, hyväntahtoinen), Quico (elitistinen kakara, joka pitää itseään muita lapsia parempana, röyhkeä, mutta pohjimmiltaan hyväntahtoinen), La Chilindrina (pihapiirin silmälasipäinen älykkö, hieman hemmoteltu lapsi, joka parkuu isälleen aina, kun El Chavo ja Quico kiusaavat häntä, rakastunut El Chavoon), Don Ramon (La Chilindrinan isä, työtön leski, pakoilee vuokraisäntää maksamattomien vuokrien takia, luonteeltaan tulinen, ei pidä El Chavosta), Doña Florinda (Quicon äiti, elitistinen nainen, leski, joka on ihastunut erääseen opettajaan, siisteysintoilija, vihaa Don Ramonia), Profesor Jirafales (opettaja, hienostunut ja päällisin puolin kärsivällinen, ihastunut Doña Florindaan), Doña Cleotilde (vanha eläkeläisrouva, pihapiirin juorujen mukaan noita, palavasti rakastunut Don Ramoniin), Señor Barriga (lihava vuokraisäntä, joka epätoivoisesti yrittää periä Don Ramonilta saataviaan onnistumatta).
Alla hieman videokuvaa, jossa Don Ramon esittää hullua vältelläkseen vuokranmaksua:











Jos Don Ramonilla oli vaikeuksia saada työtä El Chavo del Ocho –ohjelmassa, on myös tavallisellakin ihmisellä vaikeuksia työn löytämisessä. Täällä päin palkkataso on Suomen palkkatasoon verrattuna alhainen, mutta kun koulutus on hankittu, nousee myös palkka luonnollisesti. Saamieni tietojen mukaan, maassa työskentelee ulkomaista (pääasiassa länsimaista) työvoimaa. Ei siinä mitään, kansainvälisyys ja kulttuurienvälinen yhteistyö ovat toivottavia asioita. Yhtä asiaa en kuitenkaan ymmärrä. Puhuttaessa esimerkiksi englannin opetuksesta, useissa työpaikkailmoituksissa mainostetaan: “native English speaker preferred”. Olen usein ällikällä lyöty, kun törmään tämänkaltaisiin ilmoituksiin, joissa länsimaista työvoimaa suositaan oman väen kustannuksella. Mikä siinä ulkomaisessa on niin hienoa? Mielestäni hienompaa olisi, jos oman maan eliitti ynnä muut pomot panostaisivat myös oman väen työllistämiseen ja kouluttamiseen. Täällä päin mielestäni kaivataan sitä maahanmuuttokriittisyyttä huomattavasti enemmän, kuin esimerkiksi Suomessa. Suomalaiset maahanmuuttokriitikot liioittelevat/valehtelevat urakalla väittäessään, että Suomen työmarkkinoilla suositaan ulkomaista työvoimaa oman väen kustannuksella. Väite oman väen syrjimisestä (kun puhutaan Suomesta) on silkkaa paskapuhetta. Tutustukaa joskus huviksenne Kolumbian työmarkkinoihin ja tehkää omat johtopäätöksenne ja vertauksenne (lisätietoa/linkkejä saa lisää, jos haluaa).


Toinen asia, mikä herättää närkästykseni, on viisumiasia. Itse en tarvitse viisumia tänne päin (jos kyse on kolmesta kuukaudesta tai sitä lyhyemmästä ajasta). Sama pätee moneen muuhun maahan Venäjää lukuun ottamatta. Samoja oikeuksia ei olla kirjattu monien muiden maiden kansalaisille (pääasiassa ns. kolmannen maailman kansalaisille). Esimerkiksi kolumbialaiset ja ainakin valtaosa Afrikan valtioiden kansalaisista tarvitsevat viisumin matkustaessaan esimerkiksi Suomeen. Miksi? Miksi he tarvitsevat viisumin, mutta länsimaalaiset eivät? Minulle on turha tulla puhumaan ihanasta länsimaisesta demokratiasta ja muita kulttuureja kunnioittavista länsimaisista oikeusvaltioista niin kauan, kuin vastaava rasistinen käytäntö on voimissaan. Joko viisumipakko kaikille rotuun/kulttuuriin/uskontoon jne. katsomatta, taikka sitten viisumivapaus kaikille. Niin yksinkertaista se on.


Viimeisenä, vaan ei vähäisempänä: syvä osanottoni Norjan tapahtumien johdosta. Toivottavasti tämänkaltaista murhenäytelmää ei enää jatkossa tapahdu. Toivon ja rukoilen (anteeksi uskonnollinen termi näin rationaalisen järjen aikakaudella), että ihmiset avaisivat vähitellen silmänsä ja nousisivat kasvavassa määrin vaatimaan moniäänistä ja moniväristä maailmaa, johon mahtuvat muslimit, kristityt, hindut, buddhat, eurooppalaiset, afrikkalaiset jne.. Rotu/kulttuurikiihkoilua eikä omalla “paremmuudella” ratsastamista tule hyväksyä. On myös tehtävä selvä pesäero positiivisen ja negatiivisen nationalismin välille. Eurabiasta, Suomaliasta, uusista ristiretkistä tms. vouhottaminen on tietenkin negatiivista nationalismia ja negatiivista nationalismia ajavat ovat suuri riski yhteiskuntarauhalle ja sopuisalle rinnakkaiselolle. Tehkäämme kaikkemme, ettei negatiivinen nationalismi muodostuisi viralliseksi totuudeksi.


PS: Porvarin logiikka: Säästä, säästä ja säästä. Säästä kaikkialta "toisarvoisista kohteista" omaisuutesi kartuttamiseksi. Jos kansa vähän marisee ja/tai niskuroi, lisää vartijoiden määrää, jotka pitävät kansan kurissa ja markkinaherrojen nuhteessa ja hoitavat siten myös likaisen työn puolestasi.

torstai 30. kesäkuuta 2011

44. Raportteja Kolumbiasta (osa 2)


Viime sunnuntaina päättyi kolmipäiväinen kongressi Kolumbian Avivamientossa. Kyseessä oli suuri tilaisuus. Itse lauantaina paikan päällä käyneenä huomasin, että täyttä oli. Varsinaiseen rakennukseen ei mahtunut sisälle. Tiukkaa teki myös, kun kiirehdimme “Overflow Auditoriumille” (Hebrón), joka on tarkoitettu niille ihmisille, jotka eivät mahdu sisään varsinaiseen rakennukseen. Tilaisuus alkoi esittelyvideolla, jossa eräällä miehellä todettiin olevan omituinen addiktio, jonka vuoksi häntä pidettiin sairaalassa kytkettynä laitteisiin. Pian mies heräsi ja pakeni sairaalasta ajaen moottoripyörällä kohti Avivamiento-rakennusta. Kaikki varmaan tajuavat symboliikan? Videolla esiteltiin luonnollisesti myös Avivamiento-rakennusta. Paikan päällä olivat muun muassa Avivamienton poliisi, vartijat, sotilaat ja lääkintämiehet. Tilaisuudessa korostettiin erityisesti paikan päällä vierailleita maita ja tietysti Kolumbiaa. Oli hyvin hämmentävää nähdä Suomen lippu paikan päällä. Paikalla siis oli muita suomalaisia lisäkseni. Tilaisuus jatkui pastorin saarnalla (jonka aikana laulettiin ja jokainen maansa edustaja lausui muutamia sanoja mikrofoniin) ja huipentui paikalla olleiden maiden siunaamiseen. Päivän lause oli “adicto a Su presencia”.

Eräs toinenkin vaihe on tulossa päätökseen; eräs suosittu tv-sarja on saamaisillaan loppuhuipennuksen Kolumbiassa. Suomessa takavuosina esitettiin historiallista Hovimäki-sarjaa, jonka loppuhuipennus ajoittui itsenäisyyttä edeltävään aikaan. Kolumbian oma historiallinen tv-sarja, “La Pola” muistuttaa etäisesti Hovimäkeä. La Pola-sarja sijoittuu myös itsenäisyyttä edeltävään aikaan ja perustuu kirjaimellisesti tositapahtumiin. Ohessa tiivistelmä kyseisestä ohjelmasta:
“Nueva Granada, comienzos del siglo XIX. En esta época sólo hay dos opciones: se es realista o patriota. Se vive una verdadera lucha por el poder, lo que trae como consecuencia, injusticias, miles de lágrimas, fusilamientos...¡guerra!.
En este marco se tejen las historias más increíbles porque la gente vive cada día literalmente como si fuera el último.
En este contexto se ubica la historia de La Pola, una fiera sin domar, una visionaria llena de ideales y de ganas de luchar por la libertad, una mujer adelantada para estos tiempos en donde el machismo imperante impide que el género femenino tenga voz o voto.
En esta época en el que el amor todavía es eterno y donde un beso lo significa todo, La Pola vivirá un tormentoso, doloroso y apasionado romance con Alejo Sabaraín, un hombre prohibido para ella desde todo aspecto, pues él es de abolengo, de familia española, de otra clase, de otro color y además está de parte de la Corona; en suma, una relación que es vista como un pecado. Pero la atracción será tan fuerte que la pareja intentará gozar de su amor, sin importar cual sea el obstáculo, así se trate la muerte.”

http://www.canalrcnmsn.com/programas/la_pola

Eli lyhykäisyydessään, eletään yhdeksättätoista vuosisataa, vaihtoehtoina on olla joko “realistinen” tai isänmaallinen. Taistelua käydään itsenäisyydestä, vallasta ja oikeudenmukaisuudesta aikana, jolloin ihmiset elävät kirjaimellisesti, kuin viimeistä päivää. Siinä hieman vaihtoehtoa eräälle taannoiselle yksipuoliselle ja pinnalliselle sarjalle (Sin Tetas No Hay Paraiso=Paratiisin Porteilla), jota Suomessakin esitettiin.

La Pola, oikealta nimeltään Policarpa Salavarrieta, on kyseisen historiallisen sarjan päähenkilö, joka oli edelläkävijöiden joukossa taistelemassa Kolumbian itsenäisyyden puolesta. Mukaan mahtuu tietenkin myös kiellettyjä, intohimoisia suhteita. Historiaan perehtyneet tietävät, kuinka pelissä lopulta käy. La Pola osallistuu kapinallisten toimintaan espanjalaisia vastaan. Maan alla toimiessaan hän värvää lisää joukkoja vallankumoukseen ja toimittaa aseita ja erilaisia varusteita kapinallisille. Lopulta Policarpa Salavarrieta (alias La Pola) joutuu espanjalaisten pidättämäksi ja hänet tuomitaan kuolemaan. La Pola säilyttää rohkeutensa viimeiseen asti, eikä suostu nöyrtymään kuolemankaan edessä. Itsenäisyyttä ei vielä saavuteta, mutta La Pola näyttää muille esimerkkiä ja toimii tienraivaajana tuleville uusille kansallissankareille. Hän on epäilemättä yksi suurimpia Kolumbian kansallisankareita ja lisäksi varmasti tärkeimpiä keulakuvia maailman feministeille. La Pola nimittäin toimii aikana, jolloin naisen ja miehen tasa-arvoa ei tunneta. Varmasti nykyäänkin hän on maailman naisille konkreettinen todiste siitä, että nainenkin pääsee halutessaan ja kovasti yrittäessään pitkälle.

Isänpäivän lomassa (isänpäivää juhlitaan täällä kesäkuun kolmantena sunnuntaina) olen tehnyt kiintoisan havainnon Kolumbian koulumaailmaan liittyen. Koulutus on täällä päin maailmaa toista luokkaa. Matematiikka, biologia ynnä muut käytännön aivoja ja avaruudellista hahmottamista vaativat aineet ovat toki sitä samaa, mitä muuallakin. Kun mennään esimerkiksi maantietoon, historiaan, politiikkaan ja esimerkiksi yhteiskuntaoppiin (yhteiskuntaoppi, maantieto ja politiikka ovat usein yhtä samaa ainetta) tulee erilaisuus ja haasteellisuus ilmi. Aiemmin ajattelin, että täälläkin päin maailmaa korostetaan tietoutta pääasiassa omasta mantereesta. Sain kuitenkin huomata, että täällä päin käsitellään oman historian, kulttuurin, politiikan ja maantiedon tuntemuksen lisäksi muitakin maanosia ja vieläpä perusteellisesti. Lapset ovat usein mestareita piirtämään karttoja. Usein kuitenkin kuulee täällä päin sanottavan, ettei esimerkiksi politiikka, historia ja yhteiskuntaoppi kiinnosta. Ongelma onkin kenties siinä, että täällä päin opetellaan lukiotasoista tietoa jo noin 10-vuotiaasta asti, eli käytännössä opetetaan vihaamaan luettua tietoa. Suomi on tässä esimerkkinä äärimmäisellä vastapuolella; liian vähän tietoa ja liian myöhään. Eurosentrisyys vallitsee Suomessa. Olisi hienoa, jos Kolumbiassa ja Suomessa päästäisiin jonkinlaiseen kultaiseen keskitiehen puhuttaessa kyseisistä opinnoista; ei liian paljoa, eikä myöskään liian vähän.

Päivät ovat kuluneet leppoisasti muun muassa ulkoillessa ja urheillessa, opiskellessa, paikallisten kanssa kommunikoidessa, tulevaan matkaan pikkuhiljaa valmistautuessa ja televisiota katsellessa. RCN Nuestra Tele ja Caracol TV ovat tulleet tutuiksi. Molemmat kanavat näyttävät muun muassa (pääasiassa meksikolaisia) draamasarjoja, mutta Caracol TV painottaa uutisia. Erityisesti uutisista on jäänyt mieleen Kolumbian entisen presidentin Álvaro Uriben oikeudenkäynti. Uribe ja joukko muita korkearvoisia poliitikoita olivat sekaantuneet Kolumbian äärioikeistolaisiin puolisotilaallisiin järjestöihin (esim. AUC), jotka taistelevat FARC-sissejä vastaan ja käyvät huumekauppaa. Oikeistolaiset puolisotilaalliset järjestöt ovat myös syyllistyneet siviilien joukkosurmiin.

Y en español:

Ei liene vaikea arvata, kuinka tässä pelissä käy. Vaikutusvaltaisilla konnilla on omituinen taito livistää, kuin koira veräjästä ja välttää vastuu.

Ohessa nettilinkki sivustolle, jossa voi katsella mainitsemiani kanavia ja muita:

http://www.sitioco.com/sitiotv/

Sosiaalisuus ja tanssiminen ovat tietenkin iso osa kolumbialaista kulttuuria. Pariin otteeseen olen ollut seuraamassa roomalaiskatolisia häitä; toisissa häissä oli kyse vihkivalan uusimisesta ja 25-vuotis hääpäivän juhlinnasta. Vihkivala uusittiin Tenjon roomalaiskatolisessa kirkossa, joka muistuttaa mielestäni protestanttista kirkkoa. Pappi lausui aamenet ja tilaisuuden jälkeen menimme parin kotiin jatkamaan juhlintaa. Aluksi siemailimme hieman Poker-olutta (kolumbialainen olut) ja muutamia shotteja, jonka jälkeen talon valtasi meksikolaista mariachi-musiikkia soittava yhtye (jonka laulaja muistutti ulkonäöltään parin vihkinyttä pappia). Musiikin jälkeen oli vuorossa sosiaalista seurustelua ja lopulta tanssia. Tanssia jatkettiin aguardienten (eräs vahva alkoholijuoma) voimin keskiyöhön asti.

Tähän päättyy raportin toinen osa. Toistaiseksi en aio kirjoittaa mitään ennen tulevaa heinä-elokuun matkaa, josta myöhemmin lisää. Toivotan kaikille hyvää kesää; lapsista vaareihin, suvaitsevaisista maahanmuuttokriitikoihin. Nauttikaahan myös maahanmuuttokriitikot afrikkalaismaisen lämpimistä kesähelteistä siellä Suomessa.

PS: Porvarin logiikka: Säästä, säästä ja säästä. Säästä kaikkialta "toisarvoisista kohteista" omaisuutesi kartuttamiseksi. Jos kansa vähän marisee ja/tai niskuroi, lisää vartijoiden määrää, jotka pitävät kansan kurissa ja markkinaherrojen nuhteessa ja hoitavat siten myös likaisen työn puolestasi.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

43. Kerjäämisestä

EU-projektissahan on kyse vain ja ainoastaan pienen piirin tukemisesta. Kuten joku osuvasti aikoinaan totesi, EU toteuttaa häikäilemätöntä aluepolitiikkaa. Ei siis mitään uutta länsirintamalta. Yhtä asiaa en vain jaksa olla ihmettelemättä. EU:n röyhkeydellä ja kaksinaismoralismilla ei ole rajaa. Ensin se ottaa mukaansa arveluttavasti "pärjääviä" maita ja aloittaa kaikkien instituutioiden ja päättävien tahojen siunaaman kerjäämisen (samanlaisen kerjäämisen, jonka vuoksi Itä-Euroopan ja itäisen Keski-Euroopan romanit ovat saaneet saastan leiman otsaansa).


Ensin luvattiin, että "Kreikan" (pankkien) tukemisen jälkeen ei tulisi uusia tuettavia. Sitten luvattiin samaa "Irlannin" (taas pankkien) tukemisen jälkeen ja nyt samaa luvataan "Portugalin" (ja vielä kerran pankkien) tukemisen jälkeen. Veikkaukseni on, että seuraavaksi romahtavat Espanja ja Italia. Siinä on dominoteoriaa kerrakseen. Nyt kaivattaisiin Dwight D. Eisenhowerin ynnä muiden uhrautuvien yksityishenkisten kapitalistien uhrauksia ja patoamispolitiikkaa talouden saralla. Miksi ainoastaan julkinen sektori laitetaan maksumieheksi?


Parin päivän takainen uutinen, jonka linkkaan seuraavaksi, on vain yksi esimerkki EU:n kaksinaismoralismista ja yksi todiste siitä, että kyseinen yritys kaatuu omaan mahdottomuuteensa:


http://www.iltalehti.fi/uutiset/2011062013920138_uu.shtml


Symppispisteitä romanien puolustamisesta herra Polanskylle. Kyseinen herra ei kuitenkaan tunnu ymmärtävän eliitin ynnä muiden kriitikkojen ohella, että kerjäämisen kieltäminen ei todellakaan tule poistamaan ongelmaa. Historia on sen osoittanut. Miettikää taannoista kieltolakia. Miettikää maailmanlaajuista huumeongelmaa ja "huumeidenvastaisia sotia" ("terrorisminvastainen sota" osa 2). Mielestäni kyseiset kiellot ja ristiretket vain pahentavat ongelmia entisestään.


Herra Polansky kertoo aiemmin vastustaneensa suunniteltua kerjäyskieltoa, mutta sanoo lopulta tulleensa toisiin ajatuksiin:


- "Suurin osa kerjäämisestä on isoa bisnestä. Valtaosaa siitä hallitsevat rikolliset, jotka käyttävät hyväkseen lapsia, tai ahneet yksittäiset ihmiset, jotka ovat keksineet hyödyntää tuottoisaa petosta. Kokemuksesta voin sanoa, että kerjääminen ei ruoki köyhiä, Polansky kirjoittaa."


Ja erona EU:n harjoittamaan kerjäämiseen on se, että nykyinen EU:n harjoittama kerjääminen on päättävien tahojen siunaamaa roistomaista bisnestä roistomaisten tahojen tukemiseksi. Tässäkin sopassa ovat siis mukana ahneet yksittäiset ihmiset, jotka ovat keksineet hyödyntää tuottoisaa petosta (petos nimeltä EU), joka nyt tosin on joutunut kriisiin ja nyt kriisin iskiessä omat varat piilotetaan patjojen alle ja häikäilemättömät pankkiirit kiertävät hattu kourassa ja Portugalin kaavussa ovelta ovelle kerjäten. Terve järki sanoo, että EU:n harjoittama kerjääminen ei ruoki köyhiä.



"Polanskyn mukaan etenkin Itä-Euroopan romaniyhteisöt tarvitsevat taloudellista apua, mutta nykyisellään rahat valuvat kansainvälisille järjestöille, jotka "kehittelevät älyttömiä hankkeita" ja maksavat tuilla henkilökuntansa suuria palkkoja."


En epäile, etteivätkö Kreikka, Irlanti ja Portugali (kuten myös valtaosa maailman maista) tarvitsisi apua. Nykyinen tuki ei kuitenkaan ole tukea, vaan pikemminkin kidutusta, tavallisen kansan kidutusta, joka jatkuu, kunnes laiva uppoaa, mitta tulee täyteen ja eliitti pakenee naureskellen veroparatiiseihin. Nykyisellään myös “kriisimaille” tarkoitetut rahat valuvat pankeille, jotka kehittelevät älyttömiä hankkeita ja maksavat tuilla henkilökuntansa suuria palkkoja.


En myöskään ymmärrä, mitä ihmettä Bulgaria, Romania, Slovakia yms. romanien syrjintää harrastavat maat tekevät EU:ssa. Jos Israelin harjoittama palestiinalaisten ahdistelu on nykypäivän aphartheidia Lähi-idässä, on romaneita vastaan kohdistuva syrjintä nykypäivän aphartheidia Euroopassa. Jos itse saisin päättää, potkisin nuo hiljattain EU:hun otetut maat pois ja asettaisin sanktioita ja pakotteita siihen asti, kunnes syrjintään puututaan.


Polansky jatkaa:


- Romanit tarvitsevat apua, ja heitä on hyljeksitty liian kauan. Toisaalta romanien täytyy myös itse auttaa itseään ja ponnistella tullakseen hyväksytyiksi. Kerjääminen ei auta heidän asiaansa.


Olen valmis allekirjoittamaan kaksi viimeistä lausetta. Kysyisin kuitenkin, kuinka on mahdollista auttaa itseään yhteiskunnassa, joka leimaa ja eriarvoistaa? Olisin myös valmis osoittamaan nuo lauseet kerjääville instituutioille. Kerjääminen ei pidemmällä tähtäimellä auta heidän asemaansa, eikä lyhyellä taikka pitkällä tähtäimellä auta tavallista kansaa.


Vuonna 2007 olin "vaihto-oppilaana" viikon verran erään lukioryhmän mukana Tshekin tasavallassa. Maa jäi lähtemättömästi mieleen. Prahan historiallinen keskusta torikelloineen oli vaikuttava ilmestys. Mielelläni vierailisin siellä uudestaan. Mieleen jäivät ne monet keskiaikaiset linnat, joita maassa on. Mieleen jäi myös paikallisten suhtautuminen venäläisiin. Venäjä ja venäläisyys on hyvin herkkä asia tshekeille (ymmärrettävästä syystä) ja kaikki venäläisyyteen ja neuvostoliittolaisuuteen viittaava herättää voimakkaita tunteita. Toiseksi, olen ymmärtänyt, että tshekkiläiset suhtautuvat hyvin nuivasti oman maansa romanivähemmistöön. Muistan joidenkin vuosien takaiset euroviisut, jossa Tshekin tasavalta lähetti ehdokkaansa, paikallisen romanirapparin nimeltä Gipsy.CZ . Youtuben kommenttiosiossa asiaa kauhisteltiin ja annettiin ymmärtää, että Tshekin tasavalta on joutunut häpeään. No, ainahan me voime vedota Youtuben kommenttiosion, Iltalehden keskusteluforumin ja Suomi 24 keskustelupalstojen huonoon tasoon, mutta…


En kiistä, etteikö kerjääminen välillä raastaisi hermoja kaikkine inttämisyrityksineen ja lieveilmiöineen. Tästä kaikesta saamme syyttää Euroopan Unionia, joka on ottanut kelkkaansa maita, jotka rikkovat räikeästi ihmisoikeuksia. Usein kuulee hoettavan sitä kuluneeksi käynyttä mantraa; “autetaan heitä heidän omassa maassaan”. Tämän saman tulisi päteä myös Kreikalle, Irlannille ja Portugalille annetun kehitysavun kohdalla. Menen mieluummin Kreikkaan, Irlantiin taikka Portugaliin paikan päälle tekemään oikeaa hyväntekeväisyystyötä. Sovitaan, että allekirjoitan (pääasiassa romaneita vastaan suunnatun) kerjäämiskiellon sen jälkeen, kun kansalaiset päättäjineen alkavat vaatia stoppia EU:n harjoittamalle kerjäämiselle. Sitä odotellessa voisi ihan piruuttaan joku päivä mennä Helsinkiin liituraitapuku päällä ja samppanjalasi kourassa kerjäämään.


PS: Porvarin logiikka: Säästä, säästä ja säästä. Säästä kaikkialta "toisarvoisista kohteista" omaisuutesi kartuttamiseksi. Jos kansa vähän marisee ja/tai niskuroi, lisää vartijoiden määrää, jotka pitävät kansan kurissa ja markkinaherrojen nuhteessa ja hoitavat siten myös likaisen työn puolestasi.