96. Euroskeptisyydestä

Alkupohdintoja

Keskiviikkona (14.11.2012) yleislakkoiltiin ja tuettiin yleislakkoilijoita ympäri Eurooppaa (enemmän tai vähemmän). Erityisesti eteläisessä Euroopassa yleislakkoihin lähdettiin innostuneina, eikä Pyreneillä, Kreikassa ja Italiassa loukkaantumisilta vältytty. Suomessakin esimerkiksi Kriittinen ay-verkosto ja Jyväskylän torikokous osoittivat omalta osaltaan solidaarisuutta yleislakkoilijoille. Jyväskylässä osoitettiin tukea yleislakkoileville sisarille ja veljille peräti viiden (minä mukaan laskettuna) ihmisen voimin. Helsingissä taas Talvivaaran vastainen mielenosoitus oli suurempana mielenkiinnon kohteena, kuin Euroopan yleislakko. Se on toisaalta hyvä asia. On hienoa, että paikalliset ongelmat kiinnostavat. Talvivaarasta puhuttaessa on myös mielenkiintoista havaita, kuinka helsinkiläisiä tuntuu kiinnostavan Talvivaaran luonnonvastainen toiminta kovastikin, kun taas paikallisia ei juuri ollenkaan. On ne sotkamolaiset ja kainuulaiset ylipäätään aika kovia. Mikään ei tunnu heitä liikuttavan. Itkettäisiköhän heitä enemmän Talvivaaran kaivoksen lopullinen sulkeminen, kuin paikallisen luonnon tuhoutuminen? Työllisyys vaikka sitten ympäristön kustannuksella?

Kadulla seisoskellessa tuli myös mielenkiintoisella tavalla esille se, kuinka joillakin ihmisillä tuntuvat menevän käsitteet ja käsitykset joistakin asioista sekaisin. Jyväskylän torikokouslaisia ja Kriittisen ay-verkon edustajia tultiin esimerkiksi syyttelemään suomalaisten rahojen tuhlailusta. Luultiin siis, että mielenosoittajat olivat sitä samaa sakkia, joka kannatti pankkien tukemisia. Pääsanoma tuli kuitenkin aika lailla selväksi; "ekaksi tulisi hoitaa suomalaisten asiat kuntoon". Ei siis saisi osoittaa minkäänlaista solidaarisuutta muille (äärimmäinen vastakohta joka suuntaan poukkoilevalle maailmanhalaamiselle). Tuonkaltainen ajattelu on mielestäni sitä poteroitumista (sana, jota kokoomuslaiset ja niin sanotut Kokoomuksen vastavoimat viljelevät laajalti), jota en ymmärrä, kuten en ymmärrä myöskään sitä ajatusta, jonka mukaan nykyisin kaikenlainen paikallisuus ja kansallisvaltioajattelu on impivaaralaista ja edustaa äärioikeistolaista ajattelua. Jospa paikallisuus ja kansainvälisyys kuitenkin tukisivat toisiaan? Muistakaa Occupy, muistakaa M15, muistakaa pohjoisen Afrikan kumoukset! Ei ole hyvä myöskään täysin eristäytyä ulkomaailmasta omiin poteroihin.

Kyllä joitakin ihmisiä kuitenkin tuntui aidosti kiinnostavan, mistä hommasta oli kysymys. Eräskin rouvashenkilö halusi keskustella pitkään. Välillä ihmiset ottivat vastaan esitteitä (eurooppalaiseen yleislakkoon liittyen), toiset eivät. Aluksi hämmästelin osallistujien pientä määrää. Lopulta kuitenkin ymmärsin syyn. Asiasta oli ymmärtääkseni jonkin verran informoitu, mutta ei kyllä tunnuttu pitävän samalla lailla meteliä, kuin muualla. Ollessani eräiden järjestöjen sähköpostilistalla ja hieman seuraillessani kyseisten järjestöjen toimintaa Suomessa, on eräs käsitys vahvistunut. Kaikkia tuntuu kiinnostavan vain se oma juttu. Kehitellään juttuja pienen piirin kesken. Ollaan mukana, mutta ei osallistuta aktiivisesti. Touhu jääkin vain muutamien aktiivien harteille, jotka lopulta väsähtävät työn määrään. Kenties aktivismi on vielä hakemassa muotoaan. Kaikkea pitää kuitenkin kokeilla, jotta lopulta nähdään, mikä toimii.

Oli tosin hienoa huomata, että erästä vasemmistonuorta tuntui kiinnostavan kyseinen solidaarisuus -kampanja. Toivottavasti lähitulevaisuudessa osoitettaisiin mieltä ainakin torikokouslaisten, vasemmistonuorten, vasemmistoliittolaisten ja skpläisten kanssa. Suunnitelmaa on toki hiottava ja päämäärää kirkastettava. Samaa suosittelen myös eteläeurooppalaisille. Hienoa, että tässä vaiheessa edes eteläisessä Euroopassa ollaan aktiivisia. Ilman selvää suunnitelmaa, päämäärää ja yhtenäisiä rivejä vastarinta kuitenkin helposti hajoaa. Jotenkin myös tuntuu välillä siltä, että siellä valtaistuimilla istuvat räkäisesti käkättävät keisari palpatinet ovat laskeneet kaiken etukäteen ("everything is proceeding as I have foreseen"). Mistä me loppujen lopuksi tiedämme, minkälaisia "Plattin lisälausekkeita" meidän päänmenoksemme ollaan kehitelty ja vielä kehitellään?

Euroskeptisyydestä

Alkulöpinöiden jälkeen päästäänkin sitten varsinaiseen asiaan. Olen tosiaan aiemmin kirjoittanut tämän euroskeptisen tekstin esseen muodossa opiskeluihini liittyen (aiheena oli pohtia, "mitä ongelmia kriitikot ovat nähneet liittyvän jälkikansalliseen kansalaisuuteen esimerkiksi EU:n kaltaisissa poliittisissa yhteisöissä").  Pyrin myös samalla vastaamaan kysymykseen: miksi olen euroskeptinen? 


EU ollaan esitetty eräänlaiseksi menestystarinaksi monella eri tavalla. EU:ta ollaan kehuttu rauhan säilyttämisestä Länsi-Euroopassa natsi-Saksan romahdettua ja kohtalaisen rauhan säilyttämisestä Itä-Euroopassa Neuvostoliiton romahdettua. EU:n edeltäjä, EEC loi edellytykset Saksan ja Ranskan väliselle (ja sitä kautta käytännössä koko ”Euroopan” käsittävälle) rauhalle. Voidaan puhua eräänlaisesta Pax Romanasta (paremminkin Pax Bruxellae), kultaisesta rauhan ajasta, jolloin suurempia sotia ei olla käyty. Entisen Jugoslavian hajoamissodat ovat toki tuoneet poikkeuksen tähän sääntöön. Nykyisin kuitenkin jopa Balkan on rauhoittunut (ainakin päällisin puolin) ja EU on laajentunut Itä-Eurooppaan viime vuosikymmenellä. Muun muassa Serbia on parhaansa mukaan tehnyt parannuksia ja pyrkinyt täyttämään EU:n vaatimuksia

muun muassa sotarikollisten kiinniotoissa. Syistä vähäisempinä ei siis varmastikaan voida pitää halua olla EU-kelpoinen. EU on siten ainakin joiltakin osin toiminut eräänlaisena suunnannäyttäjänä ja siten myös rauhan laajentajana kyseisellä alueella.

EU:ta ollaan myös kiitelty esimerkiksi taloudellisen vaurauden ja vakauden (erityisesti valuuttapolitiikan vakauden) edistämisestä, josta esimerkiksi 1990-luvun lamasta kärsinyt Suomi katsoo hyötyneensä. EU:ta ollaan myös kiitelty matkustusrajoitusten vähentämisestä (esimerkiksi Schengen-sopimus) ja mahdollisuuksista opiskella ja työskennellä muissa maissa (esimerkiksi erilaiset Erasmus-ohjelmat). Toki myös se, että 17:llä EU-maalla on käytössään euro, helpottaa myös maksamista kyseisissä euromaissa. Ei tarvitse vaivata päätä vertailemalla rahayksiköiden arvoa keskenään jne. Hinnat ovat sen sijaan nousseet käsittämättömälle tasolle erityisesti Suomessa.

EU:n olemassaoloa perustellaan myös sillä, että nykyiseen "globaaliin" maailmaan eivät kansallisvaltiot mahdu.

Globalisaatio on ollut muotisana viimeistään 2000-luvun alusta lähtien. Sen ovat huomanneet yhtenäisen Euroopan puolesta liputtavat päättäjät Suomessa ja Brysselissä. Niinpä näin ollen nykyisen ”kolmannen aallon” aikana, globalisaatio- käsitettä hyväksi käyttäen ollaan puhuttu ”Euroopan integraatiosta”, josta voimme havaita esimerkkejä näinä päivinä yhä kasvavassa määrin (puheet liittovaltiosta). Unelmana näyttäisi olevan eräänlainen ”Euroopan Yhdysvallat”.

Puhuttaessa laajemmin globalisaatiosta ja maailmankansalaisuudesta, ollaan vastakkain asetettu ”menneisyyteen tuijottava nationalismi” ja ”eteenpäin katsova, vapaasti hengittävä globalisaatio”. David Held ja Anthony McGrew puhuvat kirjassaan (Globalisaatio – Puolesta ja vastaan) "globalisteista" ja "epäilijöistä" . Kansallisvaltioiden nationalismi nähdään vaarallisena eristäytymisenä. Kansallisvaltioiden puolestapuhujille esitetään vasta-argumentiksi esimerkiksi viime vuosisatojen nationalismi, joka monesti ajoi kansat väkivaltaisiin yhteenottoihin.

Hyvin monesti globalisaatiosta, EU:sta ja eurostakin puhuttaessa puhutaan välttämättömyydestä. Valtapuolueet asettavat vastakkain "impivaaralaisen Suomen" ja tulevaisuuteen katsovan, "globaalin Suomen". Tavallisille kansalaisille toistellaan, ettei ”menneisyyteen paluuta ole” ja uskotellaan, että tavalliset kansalaiset hyötyvät globalisaation ja EU:n tuomista eduista muun muassa lisääntyvinä työpaikkoina ja vähäisinä matkustusrajoituksina. Tämän lisäksi puhutaan tietenkin myös talouskasvusta, vakaasta valuutasta ja taloudellisen vaurauden lisääntymisestä. Erityisesti poliittisessa retoriikassa onkin tullut tavaksi puhua EU:sta ja globalisaatiosta välttämättömyytenä, peruuttamattomana valintana. EU:ta ja globalisaatiota puolustamaan ollaan valjastettu monenlaisia tahoja; poliitikkojen lisäksi ”eteenpäinkatsomisen” puolesta puhuvat myös talouden asiantuntijat ja tietyt kulttuurialan vaikuttajat. He puhuvat globalisaation ja Euroopan integraation puolesta ”impivaaralaista”, ”protektionistista Perus-Suomea” vastaan.

Nykyistä menoa kritisoivat tahot eivät ole purematta nielleet vakuutteluja globalisaatiosta ja Euroopan

unionista. Kriitikot ovat asettaneet vastaavanlaiset puheenvuorot kyseenalaisiksi ja osoittaneet huolensa esimerkiksi kansallisen suvereniteetin puolesta. Kriitikot pelkäävät muun muassa sitä, että kansallisessa mittakaavassa poliittinen suvereniteetti ja demokratia kaventuvat siirryttäessä globalisaation ja erityisesti Euroopan Unionin syvään ytimeen. Esimerkkejä voimme havaita miltei päivittäin. Nyt eurokriisin ollessa päällä ja täydessä käynnissä, ollaan väläytelty puheita esimerkiksi yhteisestä talousunionista  ja allekirjoitettu vakaussopimus, joka vaatii julkisen velan pitämistä kurissa (esim. sivu 3). Muutenkin näyttää siltä, että olemme menossa sellaiseen suuntaan, jossa kansallisvaltiot saavat päättää budjeteistaan ja muista taloudellisista asioista entistä vähemmän, kun vaikeaselkoisiksi kritisioituja direktiivejä tulee Brysselistä lisää. 

Nykyinen meno saa kritiikkiä myös kansalaisyhteiskunnan sivuuttamisesta. Kansalaisyhteiskunnan puolestapuhujien kritiikistä on luettavissa, että niin sanottuun maailmankansalaisuuteen ja euronationalismiin uskovia vaivaa liiallinen optimismi. Kyseessä olevat ”idealistit” eivät ole ottaneet huomioon käytännön asioita. Kysymys kuuluukin, kuinka realistista on mahduttaa kansalaisyhteiskunnan käsite maailmankansalaisuuden käsitteeseen? Kriittiset puheenvuorot ovat tuoneet varsin oikeutetusti esille sen, kuinka vaikeaa esimerkiksi poliittinen osallistuminen tällaisessa yhteiskunnassa olisi. Herää myös kysymys, voidaanko kosmopoliittisessa

ympäristössä puhua enää kansalaisyhteiskunnasta? Minkä maan kansalaisia me olisimme oikeasti globaalissa yhteiskunnassa, jossa yksikään kulttuuri tai taho ei olisi korostamassa omaa identiteettiään?

Kenties tässä yhteydessä rajat tosiaankin koskisivat maapalloa ja käsite ulkomaista siirtyisi käsittämään vieraita planeettoja. Varsin ihanteellinen ajatus. Vaan, kuinka tehdä maapallon yhdistyneestä monimuotoisuudesta realistista käytännössä? Kuinka mahduttaa samaan muottiin kaikki planeettamme ihmiset ja kulttuurit? Kuinka pitää kiinni omasta erilaisuudestaan ja oikeudestaan harjoittaa omaa kulttuuriaan loukkaamatta toisia? Näitä kysymyksiä joudutaan pohtimaan esimerkiksi silloin, kun monikulttuurisessa yhteiskunnassa vietetään uskonnollisiin perinteisiin perustuvia juhlia.

On myös syytä kysyä, miten on mahdollista luoda yhtenäistä maailmaa, kun alueiden ja maanosien yhtenäisyyttäkään ei haluta tunnustaa? Latinalainen Amerikka ja Afrikan manner on täynnä erilaisia kansallisvaltioita. Huolimatta monin paikoin hyvin samanlaisista kulttuureista Afrikan maat ovat käyneet sotia keskenään, eivätkä Latinalaisen Amerikan maatkaan tunne keskenään syvällistä yhteenkuuluvuutta (esimerkkinä Kolumbian ja Nicaraguan kiistat San Andrés -saaresta), vaikka monet samankaltaisuudet tunnustetaan. Vielä hankalampaa on nähdä mitään todellista yhteyttä ”Euroopan” sisällä. Jo pelkkä käsite ”Eurooppa” on käsitteenä ongelmallinen. Eurooppa-käsite on varsin tuore, eikä sitä tiedostettu menneinä vuosisatoina. Mikä on Eurooppaa? Mistä Eurooppa alkaa ja mihin Eurooppa päättyy? Useat hyväksynevät sen käsitteen, että eurooppalais-aasialaiset Venäjä ja Turkki muodostavat tietynlaisen ”rajan” Euroopalle. Tällöin kuitenkin puhutaan vain kulttuurillisista ja uskonnollisista eroista ja unohdetaan se tosiasia, että Eurooppa kuuluu maantieteellisesti Aasian ja Afrikan mantereeseen.

Ollaan myös sanottu, että kosmopolismiin ja EU:n integraatioon uskovat ovat sivuuttaneet erään tärkeän seikan. Kosmopoliittisen eliitin piirissä käsitys kansallisesta identiteetistä haluttaisiin vähätellen jättää taka-alalle. Vastakkain asetetaan jälleen ”impivaaralainen äärinationalismi” ja globalisaatio. Välimuotoja ei tunneta. Nykyisessä globalisaatioretoriikassa ja EU-politiikassa ei oteta huomioon sitä, kuinka tärkeää kansallisvaltioajattelu on monille. Kaikki näkökulmat on otettava huomioon. Ei toisten näkemyksiä voi vain lakaista maton alle.

Unohdetaan myös, että niin sanotun Euroopan historiaan mahtuu lukuisia esimerkkejä epäonnistuneista kokeiluista, joissa eri kansallisuuksia ollaan yritetty mahduttaa samaan valtioon. Surullisin esimerkki tästä lienee entinen Jugoslavia, joka hajosi väkivaltaisten sotien jälkeen useiksi pieniksi valtioiksi. Hajoamissotiin oli

monia syitä. Yhtenä syynä voidaan pitää edesmenneen Slobodan Miloshevichin ”serbikeskeistä politiikkaa”.

Onkin syytä kysyä, kuinka realistista on yhdistää Eurooppa-nimisen alueen kansat,  jotka ovat tunnettuja eripuraisuudestaan ja kulttuurillisesta pätemisestään? Nykyinen Euroopan ”manner” oli vuosisatoja kriisien ja sotien manner. Yhtenäisyyttä ei tunnettu. Vahvemmat mahdit/valtiot (muun muassa Rooma, Frankkien valtakunta, Itävalta-Unkari, Venäjä ja Ottomaanien imperiumi) alistivat valtaansa lukuisia pienempiä kansoja välittämättä juurikaan näiden identiteeteistä (pieniä "myönnytyksiä" lukuun ottamatta). EU:hun uskovilla onkin siis tehtävänä ratkoa se ristiriita, jonka yhtenäisen Euroopan utopia ja yleinen yhteenkuulumattomuuden tunne aiheuttavat. Lisäksi on varmistettava, etteivät tiettyjen alueiden näkemykset muodostu vallitseviksi, kuten nykyisin on valitettavasti käymässä. Kuinka suuret ja vaikutusvaltaiset valtiot, kuten esimerkiksi Saksa, Ranska ja Beneluxmaat saataisiin aidosti kiinnostumaan pienestä Suomesta (muulloinkin, kuin vain silloin, kun tarvitaan rahaa ja batistamaista nyökyttelyä), joka sjaitsee kaukana jo pelkästään EU:n keskusalueelta katsottuna?

Itse näen, että todennäköinen EU-liittovaltio toteutetaan lähinnä vain suurimpien ja vaikutusvaltaisimpien maiden etuja silmällä pitäen. On muistettava, että EU (entinen EEC) muodostui samalla alueella (niin sanottujen kuutosten alueella), jossa syntyi Frankkien valtakunta. Skeptisimmät voisivat sanoa, että koko EU-projekti on silkkaa Brysselin ja ”kuutosten” aluepolitiikkaa, jossa pienempiä maita valloitetaan taloudellisin keinoin ja yhdistetään ”fasistisesti” kuutosten ydintä hyödyttämään.

Vähiten ei kritiikkiä saa myöskään EU:n siirtolaispolitiikka ja uusliberalistinen politiikka. EU:n siirtolaispolitiikka on viimeaikoina tiukentunut. EU on helppo nähdä eräänlaisena linnakkeena, jonka asukkaat saavat liikkua kohtalaisen vapaasti, mutta jonne ulkopuolisilla ei ole mitään asiaa. Schengen-sopimuksen piiriin kuuluvien maiden kansalaiset saavat liikkua melko vapaasti toisiin Schengen-maihin. Tämän lisäksi EU-maissa ollaan pyritty edistämään niin sanottua eurooppalaista opiskelua (opiskelua muissa EU-maissa), kuten myös työn ja pääoman vapaata liikkumista.

Siihen se vapaus sitten pitkälti jääkin. Tiukentuneen siirtolaispolitiikan johdosta esimerkiksi kolmannen maailman maiden pakolaisten on entistä vaikeampaa päästä EU:n alueelle. Tämän lisäksi näyttää pahasti siltä, että EU noudattaa sitä perinteistä esimerkkiä, jonka ansiosta maailmankaupasta ovat hyötyneet pääasiassa vain rikkaat teollisuusmaat kehitysmaiden kärsiessä suurkansallisten yritysten harjoittamasta uuskolonialismista, EU:n suojatulleista ja yleensäkin EU:n CAP-sopimuksesta.

EU:ta on myös kritisoitu pitkälle menneestä uusliberalistisesta politiikasta, jossa hyvinvointivaltiolla ei ole sijaa. EU:n ajama ”moderni sosiaalipolitiikka” (”joka perustuu nousevaan talous- ja sosiaalipolitiikan uuteen suhteeseen”) on helppo nähdä todellisen uusliberalistisen mallin esiintuomisena. Usein kuulee nimittäin sanottavan, ettei "EU:n  sosiaali- ja terveyspoliittisen ajattelun lähtökohtana ole enää kansallisen ja  eurooppalaisen hyvinvointiajattelun suhde, vaan eurooppalaisen hyvinvointiajattelun sovittaminen globaalin kilpailun ja talouden vaatimuksiin” . Kyseinen lainaus on paljonpuhuva, joka myös heijastaa yleistä uusliberalistista retoriikkaa ”harmaata” ja ”aikansa elänyttä”, "rajoittavaa" hyvinvointivaltiota vastaan. Selvääkin selvempää on, että hyvinvointivaltio ei mahdu edes samaan lauseeseen globaalin kilpailun tai talouden vaatimusten kanssa. Sama pätee nykyiseen eurokriisiin (tai vaihtoehtoisesti pankkikriisiin, kuten jotkut sanovat); ”on pakko tehdä leikkauksia, jotta lainat saadaan maksettua ja euro pidettyä vakaana. Julkinen velka on pidettävä kurissa".

Kritiikin eri suuntaukset osuvat mielestäni aika hyvin oikeaan kaikissa tapauksissa. EU-valtioiden itsemääräämisoikeus alkaa olla historiaa, kun säästöjä vaativat markkinat, pankit ja EU:n johtajat ja muut vaikuttavat EU-uskovaiset tahot pyrkivät kontrolloimaan maiden budjetteja ja epäsuorasti vaalituloksia sekä taannoista suunnitelmaa Kreikan kansanäänestyksestä. Viimeistään nyt on myös selvää, että ”yhteistä eurooppalaista identiteettiä” lähdettiin rakentamaan hyvin epävarmalta pohjalta. Viimeisimmän kriisin vallitessa erilaiset kansallismieliset lausunnot ovat nousemassa esiin. Esimerkiksi kreikkalaiset ovat paikoin nostaneet oman kansallisen ylpeytensä jalustalle ja verranneet Merkelin Saksaa Hitlerin Saksaan ,joka on valmiina miehittämään Kreikan, kuten 1940-luvulla ("Greece has retaliated with its own media campaign which has included front-page pictures of the Chancellor, Angela Merkel, dressed as Hitler and claims that Berlin's politicians are behaving like the Nazis who occupied Greece during the Second World War"). Monissa maissa taas kritisoidaan "laiskoja kreikkalaisia". Italian Monti puolestaan kritisoi Saksan pohjoispuolella sijaitsevia maita.

Solidaarisuutta ja ihanteellista eurooppalaista ilmapiiriä saa hakemalla hakea ja tuskinpa sitä silloinkaan on nähtävissä. Eurooppa (hatarana abstraktina käsitteenä) on kenties olemassa, mutta eurooppalaiset loistavat poissaolollaan. Mitä muuta voineekaan odottaa ”mantereelta”, jossa on sodittu viimeksi reilut 13 vuotta sitten? Kuinka sotien repimältä ”maanosalta” (jonka vauraus on pitkälti perua siitä, kun kourallinen imperialistisia maita lähti valloittamaan maailmaa) voi mitään yhtenäisyyttä odottaa? ”Eurooppa” on koostunut pääasiassa alistajista ja alistuvista. Vapaaehtoisuuteen perustuvia unioneita on ”Euroopan” historiassa esiintynyt vain harva se päivä. En näe nykyisessä EU:ssa (jota ”kuutosten” voimin lähdettiin synnyttämään) ja muinaisessa Frankkien valtakunnassa suurtakaan eroa. Suurten maiden edut menevät pienten maiden etujen edelle. 

EU on myös omituinen yhdistelmä byrokraattista protektionismia ja uusliberalistista pankkipolitiikkaa. Toisaalta EU (”Euvosto/Eurostoliitoksikin” haukuttu) ajaa kaikenlaisia direktiivejä ja kehittelee paperiviidakoissaan mitä ihmeellisimpiä säädöksiä. Toisaalta EU:ssa ajetaan ”modernia eurooppalaista hyvinvointia”, jossa julkisen sektorin velka ”pysyy kurissa”. Puhutaan kilpailuttamisesta, tuetaan pankkeja (erityisesti nykyisen kriisin aikana) ja kritisoidaan esimerkiksi Argentiinaa protektionismista, vaikka EU itse on vuosien saatossa asettanut suojatulleja köyhien maiden tuotteita vastaan. Aika myös näyttää tuleeko EU todellakin vastaamaan nykyajan kansainvaellusten muodostamaan haasteeseen luomalla linnake-Euroopan.

Kävi, miten kävi, itse en kuitenkaan tukisi jälkikansallisuuden ideaalia, etenkään nykyisillä ehdoilla ja näkemyksillä. Nykyistä jälkikansallisuutta ajettaessa suuret edelleen vievät ja pienet vikisevät. En kuitenkaan suhtaudu täysin kriittisesti ”maailmankansalaisuus”-käsitteeseen. Kenties tulemme näkemään täysin toisenlaisen EU:n (tai jonkin muun vastaavan) joskus tulevaisuudessa, joka ei perustu vain suurten maiden ja talousmaailman intresseihin. En pidä myöskään maailmankylää mahdottomana, kunhan se ei merkitse pakkosulautumista samaan muottiin oman identiteetin kustannuksella.


Tästä lähtien pyrin aina lopuksi lisäämään muutamia "hassuja kuvia". Tässä ensimmäiset:

Arvatkaas kuka?

Ville Niinistö vähän hukassa

Jutta Urpilainen

Sankari kohtaa vastustajansa

Vladimir Putin lääkärissä

Yhden illan tapaukset aiheuttavat Berlusconille harmaita hiuksia

Moody'sin herralla jäänyt vähän levy päälle

PS: Poliittiset päättäjämme ovat antautuneet EU:n ja talousmaailman sätkynukeiksi. EU:n ja talousmaailman sätkynuket edustavat vain EU:ta, talousmaailmaa ja itseään, eivät tavallista kansaa. Alas EU:n ja talousmaailman sätkynuket!

95. (Talvi)vaara vaanii luonnossa

Vesistöjä saastutetaan. Myrkyllisiä mineraaleja valuu ympäristöön taukoamatta. Nyt ei siis olla Kiinassa, vaan Suomessa, jossa Talvivaaran Kaivososakeyhtiö Oyj on kunnostautunut luonnon tuhoamisessa. Talvivaaran kaivosta pyörittävä firma on tullut tunnetuksi monenlaisesta kohelluksesta. Vuoden alussa Talvivaarassa sattui kuolemantapaus. "Työtapaturman" vuoksi kuolleen "vainajan ympäriltä oli löytynyt rikkivetyä". Erityisesti Sotkamon luonnossa liikkuessa kannattaa siis olla varovainen. Vastaan voi tulla vaarallinen Talvivaara-niminen susi. Talvivaara on ansainnut meriittejä ympäristön pilaamisesta jo jonkin aikaa. Hämmästyttävää, että tämän annetaan jatkua. Suomalaiset päättävät tahot ovat epäilyttävän vaisuja tapauksen suhteen. Jotain hämärää tässä on oltava taustalla. Jopa EU:kin epäili, että "Talvivaaran kaivos saatettiin hyväksyä laittomasti".


Uusimmat vuototapaukset eivät ole ainoaa (eivätkä varmasti viimeistä) laatuaan. Aina ajoittain vuotaa. Sitten raportoidaan, että vuotoa tukitaan. Lopulta sanotaan, että vuotaa taas. Tänään viimeksi uutisoitiin, kuinka "Talvivaarasta vuotaa jälleen pohjoisen suuntaan". Turvapadon rakentaminenkin taitaa hieman venähtää. Käsittämätöntä kohellusta. Talvivaarassa ei olla turvallisuutta juurikaan ajateltu. Ei Talvivaaran pojat katsoneet pohjia tarpeelliseksi varoaltaisiinsa. Kun homma on hoidettu juosten kusten, onko ihmekään, että altaat vähän pissivät ja koko homma kusee?


 Eipä tässä taida enää olla varaa syyttää Kiinaa, USA:ta ja itäistä Eurooppaa vastuuttomasta ympäristöpolitiikasta. Kyllä meilläkin päin osataan aivan yhtä innokkaasti saastuttaa. Hyvin usein Suomessa kehuskellaan, kuinka täällä on puhdasta luontoa ja ihmisiä ja firmoja, jotka kunnioittavat luontoa. Puhutaan tuhansien järvien maasta. Näyttääkin pian siltä, että maatamme pitäisi sen sijaan kutsua tuhansien saastuneiden järvien maaksi. Olen hyvin pettynyt suomalaiseen "osaamiseen" ympäristöasioissa. Vaikuttaa pikemminkin siltä, että ympäristöön suhtaudutaan äärimmäisen väheksyen. Perun aikaisemmat puheeni siitä, että Suomessa muka kunnioitettaisiin luontoa ja ympäristöä enemmän, kuin jossain muualla. Suomessa suhtautuminen on joko välinpitämätöntä ja paikkoja roskataan kaljakelluntojen ja festareiden hengessä. Toisaalta luonto halutaan nähdä vain ihmistä hyödyttävänä ja kaikenlaisia "viherpiipertäviä torakoiden ja tupajumien pelastajia" halveksitaan.


Voit tupajumi- ja torakkaparkoja. Kalojakin käy vähän sääliksi ja asukkaita. Sen sijaan sääliksi ei käy skandaalista vastuussa olevia. Talvivaaran hallituksen puheenjohtajaa ei julkisuus kiinnosta. Kainuun ely-keskus ei taas ole nähnyt "järeitä keinoja tarpeelliseksi". Tukesilla taas olisi voimavaroja puuttua tilanteeseen järeästi. Ei kuitenkaan tunnu paljon kiinnostavan. On paljon mukavampaa ja helpompaa kiemurrella pois vastuusta siirtämällä huomio ympäristölainsäädännön suuntaan. Ministeriössä se kiemurtelu ja vastuun vierittäminen muiden suuntaan on vielä näkyvämpää.


On kummallista, ettei ympäristöministeri Ville Niinistö kykene Talvivaaran suhteen muuta (edes) sanomaan, kuin, että on ärsyyntynyt ja turhautunut. Vihreiden Ville Niinistöllä ympäristöministerinä olisi mahdollisuus edes vähän ponnekkaammin kommentoida Talvivaaran katastrofia, jonka jo ennakoidaan olevan maailmanluokkaa. Vihreällä ympäristöministerillämme on nyt tuhannen markan paikka todistaa vihreytensä. Toivon todella, että tässä ei ole taustalla mitään hyvä veli -verkostoja, jotka painavat enemmän, kuin luonto. Jos Ville Niinistö ei enempää aio asian suhteen tehdä taikka sanoa, voidaan sanoa, että Vihreät on tullut todella kauas Koijärviajoistaan (kuten myös nykyiset urbaanit luontoaktivistit, jotka ovat harjoittaneet hämmästyttävän kesyä toimintaa Talvivaaran suhteen). Onko Vihreät nyt siis mukana hiljaisesti hyväksymässä ympäristön saastuttamista? Haiseeko tässä nyt jäteveden lisäksi se likainen raha, jolla päättäjät ollaan saatu hämmentävän myötämielisiksi ympäristöä tuhoavaa Talvivaaraa kohtaan?


Ville Niinistö syyttää tapauksesta "huonosti hoidettua pohjatyötä". On ilmiselvää, että vastuusta väistyneet ja oppositiossa olevat konnat (Mauri Pekkarinen, Paula Lehtomäki, Matti Vanhanen ja muut vastaavat) ovat tässä asiassa suuria syyllisiä. He istuivat päättävillä paikoilla silloin, kun Talvivaaralle annettiin luvat toimia. Minkäänlaista vastuuta he eivät kuitenkaan aio tästä kriisistä ottaa. Sen sijaan Ville Niinistö voisi syyttelyn ja julkisen ärsyyntymisen ja turhautumisen lisäksi ottaa hieman voimakkaammin kantaa. Ymmärrän toisaalta, "ettei valtuuksia ole". Se ei kuitenkaan saa olla tekosyynä oman vastuun täydelliselle unohtamiselle. Kyllä ympäristöministeri (jos likainen raha ja hyvä veli -verkostot eivät ole käsiä sitoneet) jotain sentään voi tehdä. Kyllä ympäristöministeri jotain voi tehdä vaikuttaakseen siihen, että ympäristöministeriön tavoitteet toteutuvat. Ville Niinistöllä itselläänkin on varsin vastuullinen asema. Käyttäköön sitä hyväkseen. Jos ei muka voi, niin mitä virkaa mokomalla ympäristöministeriöllä sitten on?


Olisiko jo aika sulkea Talvivaara? Lappu luukulle ja Talvivaara-saastuttajat siivoamaan ympäristöä ja korvaamaan aiheuttamansa vahingot. Nykypäättäjämme eivät tosin näytä olevan Talvivaaran sulkemisen kannalla. Onhan se tuonut kainuulaisille töitä jo vuosien ajan. Työllisyyden takaaminen (ja eliitin voittojen varmistaminen hinnalla, millä hyvänsä) tässä taitaakin pääasiassa olla perusteluna sille, miksi tuollainen vastuuton yritys saa vielä täällä toimia. Ei sinänsä yllättävää tuo työllisyys-perustelu. Vaalikoneissakin asetettiin ympäristö ja työllisyys vastakkain tyyliin: "ympäristöarvoista voidaan joustaa, jotta työpaikkoja voidaan lisätä". Talvivaaran kohdalla vastaavanlaista periaatetta ollaankin noudatettu aika hyvin ja ympäristöarvoista ollaan joustettu varsin kiitettävästi työllisyyden hyväksi.


Antakaahan siis pojat vuotaa vielä vähän lisää. Saadaan loputkin työttömät kainuulaiset työllistettyä, kun menevät sinne siivoamaan teidän sotkujanne. Ehkä tätä asiaa pitäisi katsoa myös laajemminkin positiivisesta vinkkelistä. Kun vedet nyt täällä pilataan, saadaan mekin tänne oikeasti tuottoisa pullovesi-business ja pullovesikulttuuri. Kelatkaa hei! Nyt meistäkin tulee moderneja, kun voidaan vihdoinkin litkiä pullovettä sen (hyi yäk, miten rahvaanomaista!) kraanaveden sijaan. Eli nyt kaikki suomalaiset saastutustalkoisiin! Itse voin kantaa korteni kekoon virtsaamalla Jyväsjärveen. Tämän lisäksi voisin pommittaa valtuutettuja ehdotuksilla siitä, että kaupungin jätevesi laskettaisiin jälleen puhdistamattomana Jyväsjärveen. Suomi pullovesimaaksi!



PS: Poliittiset päättäjämme ovat antautuneet EU:n ja talousmaailman sätkynukeiksi. EU:n ja talousmaailman sätkynuket edustavat vain EU:ta, talousmaailmaa ja itseään, eivät tavallista kansaa. Alas EU:n ja talousmaailman sätkynuket!

94. And the winner is...

Loistavaa, että kävi näin! Pitkään saatiinkin jännittää, julistetaanko voittajaksi Barack Obama (jonka erityisesti vuonna 2008 uskottiin ratkaisevan suunnilleen kaikki olemassa olevat ongelmat) vaiko yritysten ihmiskasvoisuuteen uskova Mitt Romney. Kuten tavallista, koko vaalien ajan hehkutettiin "tiukoista ja jännittävistä vaaleista. Alussa hehkutetaan, kuinka istuva presidentti johtaa. Sitten yht'äkkiä haastaja nousee johtoon hyvin menneen ensimmäisen vaaliväittelyn jälkeen ja lopulta ollaan tasoissa. Jännitetään vaa'ankieliosavaltioiden valintoja. Halutaan viestittää kaikella mahdollisella tavalla, että vaalien tulos selviää vasta varsinaisena vaalipäivänä.

Suurin piirtein samanlaista muistaakseni oli myös vuoden 2008 presidentinvaaleissa. Erona oli kenties se, että ennen vuoden 2008 presidentinvaaleja molemmat ehdokkaat (demokraattien Barack Obama ja republikaanien John McCain) olivat monille aika tuntemattomia. Vuoden 2008 presidentinvaalien aikaan molemmat olivat enemmän tai vähemmän tunnettuja. John McCain tarjosi toki jonkinlaisen haasteen, mutta Obama voitti McCainin selvin luvuin. "Yes we can"-motosta tuli niin kuuluisa, että jopa Jutta Urpilainen käytti samaa mottoa toivoessaan muutosta Eurooppaan. On tainneet äänet sen suhteen hieman vaimentua. Jo ennen vaalien tulosten julkistamista alkoivat ihmiset puhua Obamasta, kuin Messiaasta. Kaikki toivo asetettiin yhden miehen varaan. USA:n talous ja maine ulkomailla oli pudonnut varsin alas kiitos George W.Bushin ja republikaanien cowboy-politiikan. Pankkikriisi oli tuonut maan kuilun partaalle ja samaan aikaan sijoitettiin huomattavia summia kahteen sotaan, joista toinen on näennäisesti ohi. USA:n maine kärsi kovan kolauksen "terrorisminvastaisen sodan" ja äärirepublikaanisen politiikan takia. Muutosta kaivattiin. Muutosta olisi jo pelkästään se, että ensimmäinen afro-amerikkalainen valittaisiin USA:n presidentiksi.

Voitto tuli, mutta niin tuli myös pettymys. What?! We thought the Mess... Obama would have solved all the world's crisis and our problems already! Pian lehdistä saatiinkin lukea, että Obaman kannatus oli laskussa. Laskuhumala iski yllättäen. Näytti myös siltä, että Obama joutuisi hieman "joustamaan" vaalilupauksistaan. Vähiten emme saa tästä kiittää sitä, että kongressin edustajainhuone on edelleen republikaanien hallussa. Obama oli muun muassa luvannut lopettaa Irakin sodan, sulkea Guantánamo Bayn vankileirin (jossa "laittomia taistelijoita" säilytetään) ja viedä läpi terveydenhuoltouudistuksen. Irakin sota on näennäisesti ohi, mutta Afganistanin sota on vain kiihtynyt. Irakin sota taidettiinkin lopettaa sen vuoksi, että voitaisiin keskittyä enemmän Afganistanin sotaan, joka on imperialistinen niin ikään. Guantánamo Bayn vankileiri on vielä auki. Republikaanien jarrut ja kapulat toimivat hyvin.

Republikaanien jarrut ja kapulat ovat olleet kovassa käytössä myös vastustettaessa Obaman ajamaa terveysuudistusta. Uudistus, jonka Obama sai runnottua läpi republikaanien kovasta vastustuksesta ja kongressivaalien tuloksesta huolimatta, tuo kymmenille miljoonille amerikkalaisille sairausvakuutuksen. Lisäksi vähätuloisia autetaan hankkimaan itselle sairausvakuutus. Nykyisin sairausvakuutus on pakollinen, joka on sakkojen uhalla hankittava. Ennen tätä amerikkalaiset joutuivat omatoimisesti hankkimaan itselleen vakuutuksia mielivaltaisesti toimivilta vakuutusyhtiöiltä. Uudistuksen yhtenä tärkeänä tarkoituksena onkin vähentää vakuutusyhtiöiden mielivaltaista politiikkaa. Laadukasta hoitoa saivat siis vain vakuutuksensa omatoimisesti hommanneet. Vakuutuksettomia ollaan hoidettu vain hätätapauksessa. Ennaltaehkäisvä hoito on ollut rikkaiden etuoikeus. "Terveysreformi" ei vaikuta kovin suurelta uudistukselta, mutta se voi olla alkua jollekin suuremmalle. Kenties joskus hamassa tulevaisuudessa valtio kustantaa kansalaisilleen vakuudet. Vielä hienompaa olisi, jos pohjoismainen sivistysvaltio hyvinvointijärjestelmineen leviäisi myös rapakon taakse. Tällä hetkellä USA, joka panostaa sotateollisuuteen miljardeja, on esimerkiksi koulutuksen, terveydenhuollon ja tasa-arvon suhteen valitettavasti kehitysmaa.

Uskonnolliset hurskastelijat ja konservatiiveiksi itseään kutsuvat yövartijavaltion kannattajat ovat potkineet sivistyksen pois USA:sta. Jos samat tahot saavat jatkaa näkyvillä ja vaikuttavilla paikoilla, on mahdollista, että mennään vielä alemmas. USA oli joskus suuri ja mahtava. Suuruus ja mahti saatiin ryöväämällä maita alkuperäiskansoilta ja siirtomaita muilta maita. Toki vaurautta saatiin myös omalla yritteliäisyydellä ja vahvalla uskolla tulevaan. Nyt nuo suuruuden päivät ovat jäämässä taakse (talouskriisin vuoksi) ja tästä johtuen takerrutaan menneeseen. Muistellaan vanhoja suuruuden aikoja miettien kuumeisesti, minne seuraavaksi voitaisiin hyökätä (valitettavasti monissa aiemmin ja nyksyisin riistetyissä maissa ollaan vähitellen heräämässä puolustamaan omia oikeuksia) vastustetaan hyviä muutoksia ja ehdottomasti villin kapitalismin suitsimista ja muita saatanallisia sosialistien suunnittelemia muutoksia. 

Muutos tekee hyvää vainoharhaisille ja sisäänpäinkääntyneille oikeistolaisille, jotka näkevät Obaman yhtä aikaa antikristuksena,  sosialistina ja yrittävätpä he vieläpä todistella, ettei hän ole sovelias Yhdysvaltojen presidentiksi! Kun ei saa enää sanoa että "neekeri", niin vastustajat ovat kehitelleet erilaisia salaliittoteorioita. Salaliittoteorioiden mukaan Obama on muslimi ja hänen syntymätodistuksensa on väärennös. Näillä keinoin he ovat yritelleet saada istuvaa presidenttiä pois vallasta yrityksissään onnistumatta. Lisää salaliittoteorioista täältä. Miljardööri Donald Trump on kunnostautunut hörhöteorioiden puolestapuhujana. Ehtipä hän jopa julistaa, että hänellä oli "suuria uutisia" Barack Obamaan liittyen. On tainnut raha lopullisesti sekoittaa ja sokaista herran. Saman herran, joka haluaa antaa itsestään kuvan, että hän hengaa kaikkien kanssa. Saman herran, joka ehti julistaa Mac Millerin seuraavaksi Eminemiksi. Nyt miljardööri valittaa, että vaalit olivat epäoikeudenmukaiset ja suuri huijaus. Ei herra Trump täysin väärässä sen suhteen ole. Kieltämättä noissa vaaleissa saatiin huomata aika kyseenalaisia piirteitä. Toivon, että Obaman vaalivoiton myötä tällaisiin demokratian kannalta kyseenalaisiin tapauksiin puututtaisiin.

Toivon myös, että vaalit voittanut Obama vetäisi joukot pois Afganistanista. Käynnissä oleva Afganistanin sota on samanlaista miehityssotaa, mitä Neuvostoliitto kävi aikoinaan Afganistanissa. Terrorismikaan kun ei enää uhkaa (liekö koskaan aidosti uhannutkaan?) maailmaa samalla tavalla. Suurempana uhkana maailmanrauhalle pidän USA:n, Venäjän ja Kiinan sotakoneistoa sekä jossain määrin esimerkiksi Iranin nykyhallitusta. Toivottavasti Obama, republikaanien vastustuksesta huolimatta, jatkaa muutosten tiellä ja saa tehtyä vielä suurempia myönteisiä muutoksia, jotka tuovat Yhdysvallat sivistysvaltioiden joukkoon. Yhtenä esimerkkinä tulevista hyvistä muutoksista voisi olla Guantánamo Bayn vankileirin sulkeminen. Kyseinen "laittomien taistelijoiden" vankileiri on ollut suurena syynä nykyiseen laajaan ja kovaan USA-kritiikkiin. Mielestäni USA voisi myös sulkea Guantánamo Bayn laivastotukikohtansa. Guantánamo Bayn laivastotukikohdan olemassaolo perustuu historialliseen vääryyteen, jota kutsutaan Plattin lisälausekkeeksi. Kuuban kauppasaarron tarpeellisuuttakin voisi alkaa miettiä tarkemmin.

Vaalien kakkonen Mitt Romney tarjosi kovan haasteen istuvalle presidentille. Kovin usein häntä vähäteltiin, eikä uskottu, että hänestä olisi merkittävää vastusta Obamalle. En itsekään aluksi uskonut. Eikös Romney edustakin sitä USA:n 1%:ia, joka on USA:ssa joutunut niin huonoon valoon viime vuosina? Onko Romney loppujen lopuksi mitään muuta, kuin suuryritysten keulakuva, joka laukoo ristiriitaisia kommentteja? Ennen ehdokkuuttaan hän on toiminut muun muassa kuvernöörinä Massachusettsissa. Boston.com -sivustolla olevan artikkelin mukaan hän joutui kuvernöörin tehtävät aloittaessaan kohtaamaan samanlaisen haasteen, kuin Obama aloittaessaan ensimmäisen kautensa presidenttinä. Tiedetään myös, että Mitt Romney on opiskellut Cranbrook-nimisessä yksityiskoulussa, jota käyneitä on piikitelty esimerkiksi 8-Mile -elokuvassa.

Mielenkiintoista nähdä, saako Mitt Romney yhdistettyä riitaisat republikaanit. Vielä silloinkin, kun Romneyn valinta presidenttiehdokkaaksi varmistui, vaikuttivat republikaanit varsin eripuraisilta. Romneyn persoonasta ja näkemyksistä saatiin myös melko ristiriitaisia käsityksiä. Mormoniuskoa tunnustava entinen presidenttiehdokas toisaalta vastusti abortteja, mutta toisaalta taas ei. Aika tuuliviirimäisen kuvan kyseisestä herrasta siis sai. Voi toki olla, että kantoja jouduttiin lieventämään vaalien alla siinä uskossa, että pressana sitten Romney voisi toteuttaa omia ja taustapirujen kahjoimpiakin suunnitelmia. Mitt Romneyn "todellista persoonaa" voi käydä katsomassa esimerkiksi Youtubessa.

Mielestäni oikea mies voitti vaalit. Yhdysvalloilla on vielä jonkinlaista toivoa. Haluan myös uskoa siihen, että USA ainakin vähentää imperialistista politiikkaansa Obaman aikana. Maalla riittää niin paljon sisäisiä ongelmia, että niiden ratkaisuun tarvittaisiin kaikki käytettävissä olevat voimavarat. Toivottavasti Obama lähtee nyt rohkeasti muutosten tielle. Se vaatisi Obaman tarmokkuuden lisäksi republikaanien vastaantuloa ja inhimillisyyden lisääntymistä republikaanien joukossa. Taitaa olla helpommin sanottu, kuin tehty. Oli kyseessä republikaanien jarruttelu Obaman uudistuksia vastaan tai ei, Obamamania on melkein hävinnyt. Vuoden 2008 kaltaista hurmiohenkeä ei vaaleissa nähty. Ennemminkin ilmassa oli varovaista toiveikkuutta Obaman suhteen, kun toiset taas pitivät Obamaa "pienempänä pahana" (vertaa suomalaisiin mielipiteisiin "rutosta ja kolerasta") "kahdesta pahasta". Republikaaneja luonnollisesti harmitti, kuten myös äärihihhuleita ja Kokoomusnuoria. Olivat sentään ihan Floridassa asti kannattamassa pohjoisamerikkalaista aatetoveriaan. Vaihtoivat Kokoomusnuoret ja republikaanit varmaankin ajatuksia esimerkiksi verotukseen liittyen. Tullaankohan yrityksiä (noita suuria isänmaan palvelijoita) tulevaisuudessa siirtämään vielä enemmän sinne Viroon ja Meksikoon?

Nyt voi myös huokaista helpotuksesta, kun vaalit ovat ohi. Varmasti moni poti eräänlaista vaaliväsymystä. Nyt vaan siellä yhdessä rakentamaan parempaa ja tasa-arvoisempaa USA:ta. Suomen lehdistökin alkaa vähitellen jättää aiheen sivummalle. Suomestakin riittää paljon puhuttavaa ja pohdittavaa. Esimerkiksi voitaisiin kirjoitella siitä, kuinka demokratia palautettaisiin EU-eliitiltä ja EU-uskovaisilta takaisin Suomen kansalle. Vähiten ei tule myöskään pohtia sitä, miten ympäristöstä piittaamattomat yritykset saataisiin kuriin. Niskalenkin saaminen liukkaista markkinavoimista ei ole aina niin helppoa, vai mitä Jyrki?

 PS: Poliittiset päättäjämme ovat antautuneet EU:n ja talousmaailman sätkynukeiksi. EU:n ja talousmaailman sätkynuket edustavat vain EU:ta, talousmaailmaa ja itseään, eivät tavallista kansaa. Alas EU:n ja talousmaailman sätkynuket!